Tutkijalta: Erityislapsen tie piilosta lähikouluun

​1970-luvulla herättiin siihen, että tarvitaan laajamittaista erityisopettajien koulutusta. Tällöin koulutettiin perusopetukseen puheopettajia, apukoulunopettajia, tarkkailuluokanopettajia ja lukemisen ja kirjoittamisen vaikeuksiin perehtyneitä osa-aikaista erityisopetusta antavia erityisopettajia ja harjaantumisopettajia. Tämän ohella alettiin kouluttaa lastentarhanopettajista erityislastentarhanopettajia.

Jo tämä koulutuskavalkadi paljastaa sen, että oli omia pieniä yksiköitä, luukkuja, huoneita tai kouluja erilaista erityisopetusta tarvitseville lapsille. Nykyisin erityisopettajan ammatillisia valmiuksia antavat opinnot (60 opintopistettä) ovat suurelta osin yhteisiä tuleville erityisopettajille ja pohjakoulutus määrittää sen mihin valmistunut opettaja on kelpoinen.

Eristämisestä auttamiseen

Mary Caldwell (1973) on tutkinut sitä millaiset asenteet tai toiminnot ovat kuvanneet erilaiseen suhtautumista vammaisia lapsia ajatellen.

Alkuun oli selkeä näkemys siitä, että lapsen oli parempi kasvaa jossain muualla kuin kotonaan, esimerkiksi laitoksessa. Caldwell kuvaa 1900-luvun alkua termein "Hide and forget". Vanhempia kehotettiin piilottamaan ja unohtamaan lapsensa.

Vanhemmille kerrottiin, että vammaisen lapsen paras paikka oli laitos. Vähitellen kehitettiin psykologisia testejä, joiden avulla saatiin arvioitua "älykkyyttä" ja jonka perusteella sitten lapsi suositeltiin johonkin erilliseen ohjelmaan tai erilliseen kouluun. Ajanjaksoa kuvasi Caldwelin mukaan "Screen and segregate". Oli havahduttu siihen, että lapset sittenkin voisivat asua kotona, mutta opetus olisi parasta tapahtua jossain erillisessä paikassa.

1970-luvulla alkoi Caldwelliin mukaan "Identify and help" -kausi, jolloin yhä kehittyneempien testien avulla "kyettäisiin tunnistamaan lapsen vaikeudet, jonka jälkeen häntä voitaisiin auttaa". Lasten paikka ajateltiin olevan kotona ja apu annettaisiin erillisissä ohjelmissa tai muulla tavoin. Vähitellen huomattiin, että erilaisten lasten yhdessäolo voi olla rikastuttavaa ja toivottavaa.

1980-luvun erityisopettajakoulutus sisälsi sekä "Screen and segregate" ja "Identify and help" -ideologiaa. Valmistuin vuonna 1986 erityisopettajaksi. Olin perehtynyt diagnooseihin ja vaikeuksiin sekä häiriöihin. Selkeä fokus oli vammaisessa tai erityisopetusta tarvitsevasta lapsessa.

Käsite muuttuu, muuttuuko ajatus?

Miten käsityksemme "erityislapsesta" on muuttunut?  Tietoa erilaisista kehitykseen liittyvistä haasteista on tullut runsaasti lisää, tulkinnat ja selitykset ovat muuttuneet. Varhaiskasvatuksessa tai päivähoidossa puhuttiin ennen erityislapsista, erityistä hoitoa ja kasvatusta tarvitsevista lapsista, erityisen tuen tarpeessa olevista lapsista.

Nyt puhumme yleisestä tuesta, tehostetusta tuesta ja erityisestä tuesta. Silti edelleen muutosodotukset kohdistuvat yksilöön, yksilö on tuen tarpeessa.
Erityisen tuen tarpeen määrittely ja tunnistaminen on kirjavaa. Tulkinnat vaihtelevat sekä yksilöiden välillä mutta myös kuntia vertailtaessa. Kunnittainen vaihteluväli erityisen kasvatuksen tarpeessa olevien lasten määrän suhteen on vaihdellut 0 – 49 prosenttiin.

Kun olen tutkinut merkityksiä liittyen lapsiin, joilla ajatellaan olevan sosiaalis-emotionaalisia vaikeuksia sekä perusopetuksessa että päivähoidossa, valitettavan usein lapsi leimataan pahaksi, ilkeäksi, kauheaksi tai vaikka hulluksi. Lapsi nähdään usein ongelmana, jolloin ammattimainen kokonaisvaltainen arviointi hämärtyy. Kun lapsella on jokin muu haaste kehityksessä tai oppimisessa, kuten kielen kehityksen vaikeus, niin lapsen laaja-alainen arviointi ei ole vaarassa jäädä näin yksipuoliseksi, vaan lapsessa nähdään persoonallisia piirteitä, taitoja ja erityisesti kehitettäviä alueita.

Näkyvissä oleva tarve tuo tuen

Eräällä erityispedagogiikan kurssilla keräsimme vanhemmilta tai muilta asiantuntijoilta tietoja eri tavoin erityistä tukea tarvitsevien lasten varhaislapsuuden tukipalveluista ja -verkostoista. Yllätykseksemme kävi niin, että mitä selkeämmin lapsen erityisen tuen tarve oli ”nähtävissä”, sitä suurempi verkosto oli ja sitä enemmän erityisiä palveluja oli tarjolla. Vähiten palveluja oli lapsilla, joilla ajateltiin olevan sosiaalis-emotionaalisia vaikeuksia. Taustalla lienee hyvin moninaiset tekijät: lainsäädäntö, erilaiset vammaisjärjestöt ja niiden aktiivinen toiminta sekä asenteet.

Erityistä tukea saava lapsi ja varhaiskasvatus ovat kiinni käsitteellisesti, asenteellisesti ja toiminnallisesti muussa yhteiskunnassa ja sen toiminnoissa. Olisi liian kapea-alaista tarkastella vain lasta, etenkin kun on käynyt selväksi se, että määritelmät ovat subjektiivisia ja ajassa muuttuvia.

Lähikoulun taustalla on ajatus kaikkien lasten tasa-arvosta, oikeudesta osallistua samoihin palveluihin kuin mihin toiset samanikäiset naapurin lapsetkin osallistuvat. Pohjalla on inklusiiviset arvot ja ideologia, jonka mukaan erilaisuuden hyväksyntä ja suvaitsevaisuus ovat keskeisiä tekijöitä yhteisen yhteiskunnan ja yhteisen toiminnan rakentamisessa. Ihmiset saavat olla erilaisia, oppia ja kehittyä eri tavoin, jolloin mittarit oikeaoppisen kehityksen ja oppimisen tarkasteluun luokittelua varten voidaan heittää romukoppaan.

Tutkijalla on kuitenkin pelko – nykyinen yhteiskuntamme ja nykyinen toiminta korostavat tehokkuutta ja hyvien, itse asiassa erinomaisten, oppimistulosten saavuttamista ja yksilön velvollisuutta onnistua ja olla voittaja. Yhteisöllisyys voi unohtua. Mietin, saako oppia hitaammin, saako oppia eri tavoin, saako epäonnistua koulun silmissä ja onnistua kavereiden kanssa? Kapea-alaiseksi ja ahtaaksi käy ihmiseen liitetty ihannekuva, se on vailla luovaa joutilaisuutta, vailla iloista sosiaalisuutta tai keskiarvoista elämää etsivää.

Yksin opettaminen ja yksin selviäminen on ollut opettajuuden myytti (ja ehkä myös myytti suomalaisesta sisusta), jonka aika on selkeästi tullut täyteen.

Päivi Pihlaja

Kirjoittaja toimii erityispedagogiikan lehtorina Turun yliopiston kasvatustieteiden laitoksella.

Kuvat: Hanna Oksanen, Päivi Pihlaja