Sotakuvien nainen ei ole yksilö

​800 000 venäläistä naista taisteli puna-armeijan riveissä toisessa maailmansodassa.

Tyypillisesti kaatuneilta naisilta oli suomalaisen rintamamiehen ottamaa valokuvaa varten riisuttu vähintään yläosaa peittävät vaatteet.

– Sotiva nainen oli niin outo näky, että naiseus piti selkeästi osoittaa, avaa tohtorikoulutettava Olli Kleemola.

Kleemolan Kaksi kameraa - kaksi totuutta -teoksessa käsitellään rintamamiesten ja tiedotuskomppanian kuvaajien valokuvien teemoja ja lähestymiskulmia.

Kuolleiden naisten kuvaamisella oli myös symbolinen merkitys.

– Nainen univormussa nähtiin uhkana miehisyydelle. Suomalaisen sotilaan näkökulmasta nainen oli rintamalla paikassa, jossa hänen ei kuuluisi olla. Näin ollen hänet tuli häpäistä kuoleman jälkeen, Kleemola jatkaa.

Kasvoton suometar

Suomalaista naista kuvatessaan rivimies ja suomalainen TK-kuvaaja näkivät eri asioita.

Harrastelijan otos taltioi tavallisesti hymyilevän kaunottaren, jolla yleensä oli myös nimi.

Virallinen sotakuvasto sen sijaan katsoi naista ylhäältä alas. Suomalaisilta naisilta pyrittiin riistämään inhimillisyys.

– Suomalainen nainen kuvattiin kasvottomana rattaana suureessa koneistossa, Kleemola kertoo.

Esille nostetut miehet sen sijaan olivat yksilöitä.

– Hän saattoi olla vaikka metsätyöläinen, joka oli tehnyt jotain merkittävää, kuten karannut vihollisen vankeudesta, toteaa Kleemola.

Miehistä nostettiin esille yksilöitä, koska vihollisella oli määrällisesti niin valtava ylivoima. Virallinen linja kuitenkin piti sukupuoliroolien ylläpitämistä tärkeämpänä kuin naisten nostamista miesten rinnalle kansan juhlituiksi sankareiksi

Hurmeista huumoria

Rankka työ vaati rankat huvit, joten rintamamiesten keskuudessa komiikka kukki. Huumori oli mustaa ja tyypillisesti sillä viitattiin kuoleman jatkuvaan läsnäoloon. Kaveripotretteja piti ottaa silloin, kun taistelupari oli vielä tolpillaan.

Viikatemies ja suomalainen korpisoturi eivät sopineet samaan propagandakuvaan. Menetyksiä käsiteltiin kiertäen.

– Klassinen esimerkki on sankarihauta. Menehtyneet ovat kansakuntaa velvoittava niin sanottu vaiennettu armeija, Kleemola analysoi.

Brutaalit valokuvat eivät tavallisten sotilaiden keskuudessa olleet harvinaisia. Kleemola arvioi joka toisesta sota-albumista löytyneen sodan raakuutta esittävän kuvan.

Raakoja, esimerkiksi ruumiita esittäviä kuvia ei ollut erityisen runsaasti, mutta ne levisivät sotamiesten keskuudessa tehokkaasti. Kuvaajat nettosivat niin alkoholia, tupakkaa kuin valuuttaa.

Kuvien kysyntää selittää osaltaan niiden tuoma sosiaalinen status. Oli kunniallista taistella nimenomaan eturintamassa. Rajun kuvan hallussapito oli osoitus rintamasotilaiden yhteisöön kuulumisesta.

– Raju kuva kaatuneesta vihollisesta tai vangista oli paitsi sotamuisto, myös amuletti, jonka ajateltiin suojaavan, Kleemola lopettaa

Teksti: Jouko Luhtala

Kuvat: Olli Kleemola, Jouko Luhtala