Historiallinen näkökulma rikastaa ymmärrystä kaupunkitilojen kokemisesta
Nykyajan ihmiselle kaupungin hahmottaminen yksityisenä ja julkisena tilana on miltei itsestäänselvyys. Vielä 1700-luvulla oli toisin, kertoo Turun kaupungin julkaisema tutkimuskatsaus.
Panu Savolainen Luostarinmäellä, joka on ainoa Turun palosta 1827 selviytynyt puutaloalue.
Tutkimuskatsauksen kirjoittaja arkkitehti Panu Savolainen Turun yliopiston Suomen historian oppiaineesta havainnollistaa yksityisen ja julkisen tilan nykyisten ja menneisyyden merkitysten välistä eroa monin esimerkein.
– Tarkoituksenani on tuoda esiin historian merkitystä nykyajassa, sitä miten nykyisyytemme rakentuu menneisyydessä luotujen ideoiden ja käsitteistöjen varaan, olimme siitä tietoisia tai emme, Savolainen sanoo.
Yksityisyyden käsite rinnastuu nykyään vahvasti asuntoon ja asumiseen. Asumisen privatisoitumista on pidetty etenkin 1800-luvun ilmiönä. Sanalla yksityinen (”privat”) ei vielä 1700-luvun ruotsin kielessä luonnehdittu yksilöllistä ja intiimiä omakohtaisuutta, vaan se merkitsi lähinnä yksityistä omaisuutta.
Turkulaisessa 1700-luvun asunnossa saattoi asua useampia talouksia yhtä aikaa tai yksiä ja samoja tiloja käytettiin liukuvasti eri tarkoituksiin – esimerkiksi krouvit muuntuivat öiseen aikaan niiden pitäjien asunnoiksi.
Julkisen ja yksityisen tilan suhde oli 1700-luvulla liukuva
Katuja, aukioita ja kaikkien saavutettavissa olevia rakennettuja ulkotiloja luonnehdittiin 1700-luvun Euroopassa käsitteellä yhteinen tai yleinen (ruots. ”allmän”). Näistä tiloista kaupunkilaisilla oli myös nykyistä suurempi yhteinen vastuu.
Yhteisen kadun ja yksityisen tonttimaan suhde oli liukuva, sillä talojen portit olivat avoinna, ja esimerkiksi käsityöläiset pitivät verstasta kotonaan. Öisillä kaduilla kaupunkilaisten liikkumavapautta rajoitti säännös käsilyhdyn kantamispakosta.
Katsaus perustuu Savolaisen käynnissä olevaan julkista ja yksityistä tilallisuutta 1700-luvun Turussa käsittelevään väitöstutkimukseen. Kun Savolainen tutkii historiallista kaupunkia, jota ei enää ole olemassa, hän hahmottaa tilallisuutta kielellisenä ja käsitteellistettynä ilmiönä, pääasiallisena lähteenä erilaiset tekstimuotoiset asiakirjat, kuten oikeus- ja vakuutuspöytäkirjat.
Tutkimus liittää tilallisuutta luotaavaan historiankirjoitukseen käsitehistoriallisen lähestymistavan, jossa käsitteet ja niiden muuttuvat merkitykset ovat keskeinen tutkimuskohde.
JV