Helmipöllö – vanhojen metsien häviämisen uhri
Helmipöllö oli vielä puoli vuosisataa sitten Pohjois-Euroopan havumetsien runsaslukuisin petolintu. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana sen kanta on kuitenkin vähentynyt nopeasti. Tämä on seurausta pääasiassa vanhojen havumetsien häviämisestä, kerrotaan uudessa helmipöllön ekologiaa, käyttäytymistä ja suojelua käsittelevässä Turun yliopiston tutkijoiden kirjassa.
Kahden prosentin vuosivauhtia tapahtuva väheneminen tarkoittaa pahimmassa tapauksessa sitä, että maamme helmipöllökantaa uhkaa sukupuutto noin 30 vuoden päästä. Tiedot käyvät ilmi juuri julkistetusta Turun yliopiston ekologian osaston professori Erkki Korpimäen ja dosentti Harri Hakkaraisen kirjoittamasta kirjasta, jonka on kustantanut arvovaltainen Cambridge University Press.
Helmipöllön väheneminen ja sen syyt perustuvat pitkäaikaiseen tutkimustietoon, jota on kerätty yli 40 vuoden ajan Etelä-Pohjanmaalta, yli 1000 neliökilometrin laajuiselta tutkimusalueelta. Lisäksi lintuharrastajat ja -rengastajat ovat keränneet aineistoa lähes kaikilta maamme paikallisten lintuyhdistysten alueilta.
Helmipöllö onkin ensimmäinen selkärankaislaji, jolla on osoitettu, että yksilöiden eloonjäävyys ja elinaikainen poikastuotto ovat sitä suuremmat, mitä enemmän elinpiirillä on vanhaa ja keski-ikäistä metsää. Vanhat metsät tarjoavat turvapaikkoja isompia petolintuja, kuten viirupöllöä ja kanahaukkaa vastaan, ja niissä on myös enemmän ravintoa etenkin talvella. Sen sijaan ilmastomuutoksella ei näytä olevan sanottavaa vaikutusta helmipöllökannan lisääntymismenestykseen.
Elämäntyö kansissa
Professori Erkki Korpimäki aloitti jo 14-vuotiaana aineiston keruun helmipöllön lisääntymismenestyksestä. Hän teki tuolloin ensimmäiset helmipöllölle sopivat pöntöt ja vei ne metsään kavereidensa kanssa. Väitöskirja käsitteli helmipöllön ekologiaa vaihtelevissa ravinto-oloissa ja valmistui vuonna 1981.
Dosentti Harri Hakkarainen liittyi tutkimusryhmään 1989, jolloin hän aloitti helmipöllön lisääntymispanostusta ja emojen kokoeroa käsitelleen väitöskirjansa aineiston keruun, joka valmistui 1994. Helmipöllöpopulaatiosta kerätystä aineistosta on vuosien saatossa julkaistu kuutisenkymmentä kansainvälistä tieteellistä artikkelia ja viisi väitöskirjaa.
Nyt julkaistussa kirjassa vedetään yhteen ainutlaatuiset pitkäaikaistutkimukset. Siinä keskitytään erityisesti helmipöllön ja sen saalislajien vuorovaikutussuhteisiin, lisääntymismenestykseen ja eloonjäävyyteen, naaraan ja koiraan väliseen "köydenvetoon" pariutumisessa ja jälkeläishoidossa sekä siihen, miten helmipöllöt ovat sopeutuneet pääravinnon, myyrien jaksottaisiin kannanvaihteluihin. Sen seurauksena pula-ajat ja lihavat ajat seuraavat toisiaan ennustettavassa järjestyksessä. Helmipöllöt ovat hämmästyttävästi sopeuttaneet perhesuunnittelunsa näihin myyrien jaksottaisiin kannanvaihteluihin.
Kirjassa myös kerrotaan, mitkä tekijät säätelevät helmipöllökannan kokoa ja miten metsiä tulisi hoitaa niin, että pahojen metsätuholaisten (myyrien) yhden päävihollisen, helmipöllön, kanta säilyisi elinkelpoisena. Kirja sisältää kaikkiaan 0,96 kg tietoa helmipöllön elintavoista ja käyttäytymisestä.