Elämäkerta Turun yliopiston varhaisista opiskelijoista, Hiiskun kirjoittavista sisarista
Syksyllä 2005 kirjallisuudentutkija Kati Launis sai aarrekammion avaimen. Launis oli luvannut järjestää Turun yliopistossa sen alkuvuosina opiskelleiden Aune, Kyllikki ja Helka Hiiskun kodin kirjallisen jäämistön. – Hiiskun sisaret olivat juuri sitä kohderyhmää, jota Turun yksityinen yliopisto ensimmäisinä toimintavuosinaan haki: suomenkielistä- ja mielistä sivistyneistöä, Launis toteaa. Aineisto innosti Launiksen kirjoittamaan Hiiskun sisarten tarinat kirjaksi.
Koskenniemen kirjallinen piiri helmikuussa 1929. Istumassa vas. V. A. Koskenniemi, Kyllikki Hiisku (3. oik.), takarivissä Kaarlo Sarkia (2. vas.). Hiiskun sisaret olivat koskenniemeläisiä koko elämänsä ajan. Koskenniemi oli heille innostava opettaja, ystävä ja tukija. Kuva: Turun yliopiston kuva-arkisto.
Syksyllä 2005 kirjallisuudentutkija Kati Launis astui Turun Rautatiepuiston kupeessa sijaitsevaan asuntoon. Siihen samaan, jonka sisaret olivat arkistonsa ohella testamentanneet Koskenniemen kirjalliselle seuralle. Siihen, joka oli ollut vilkkaan seuraelämän keskus ja jossa tuttuja vieraita olivat varsinkin turkulaiset kirjallisuuspiirit: kirjailijat, runoilijat, kriitikot ja tutkijat. Siihen, jonka sivustavedettävään sohvaan sisarista vanhimmaksi elänyt Aune oli ennen kuolemaansa pedannut vuodevaatteet valmiiksi tutkijaa varten.
Sisällä Launista odotti Hiiskun kolmen sisaren kirjallinen jäämistö, jonka hän oli luvannut järjestää: käsikirjoituksia, päiväkirjoja, kirjeitä, runoja, valokuvia, piirroksia, lippuja ja lappuja. Pikkuhiljaa Launiksen mielessä alkoi kehkeytyä ajatus sisarten elämäkerrasta. Sigillumin kustantama Kynän kantama elämä. Kirjoittavat Hiiskun sisaret ilmestyi syyskuussa 2017.
Hiiskun kirjoittavat sisaret
Hiiskun sisaret (vuoteen 1946 Heinonen) Aune (1902–1978), Kyllikki (1905–1966) ja Helka (1912–1962) olivat sivistyneestä, keskiluokkaisesta ja vahvasti suomenmielisestä kodista, jossa kannustettiin koulunkäyntiin. Isä Juha Heinonen oli ammatiltaan rakennusinsinööri ja perhe muutti usein, kun lapset olivat pieniä. Perhe asettui lopulta Naantaliin ja muutti Turkuun 1928.
Aune, Kyllikki ja Helka lukivat ylioppilaiksi Turun Suomalaisessa Yhteiskoulussa, minkä jälkeen he kaikki jatkoivat opintojaan Turun uudessa yliopistossa.
– Hiiskun sisaret olivat juuri sitä kohderyhmää, jota Turun vastikään perustettu yksityinen yliopisto haki: suomenkielistä ja -mielistä sivistyneistöä, Launis toteaa.
Sisaret perustamassa kirjallisuuspoliittista hautomoa
Kaikki sisaret opiskelivat kirjallisuutta. Ensimmäisenä yliopiston humanistiseen tiedekuntaan kirjautui Aune vuonna 1922, Kyllikki aloitti opintonsa 1927 ja Helka 1933. Kirjallisuuden professorina oli V. A. Koskenniemi (1885–1962), josta tuli myöhemmin Turun yliopiston rehtori.
– Koskenniemi oli luennoijana sytyttävä ja suosittu. Häntä kävivät kuuntelemassa muutkin kuin yliopisto-opiskelijat. Osansa suosioon oli ulkonäöllä, josta runoilija-professori olikin tarkka. Opiskelijoiden muisteluissa toistuvat hänen vaatetustaan ja olemustaan koskevat huomiot, kuten Aunen kirjaama opiskelijoita ilahduttanut neilikka napinlävessä, Launis kertoo.
Huhtikuussa 1928 kirjallisuuden opiskelijat, Aune ja Kyllikki mukaan lukien, perustivat Koskenniemen kirjallisen piirin, josta muodostui parinkymmenen vuoden ajaksi kirjallisuuspoliittinen hautomo. Piiriin kuului vuosien varrella yli sata jäsentä ja vakiovierasta, heidän joukossaan kulttuuri-, tiede- ja talouselämän vaikuttajia. Koskenniemen itsensä mukaan piiri merkitsi ”yliopistollisen opettajantoimen suurinta rikkautta”.
– Koskenniemi on poliittisesti luultavasti Suomen kiistellyin kirjallinen vaikuttaja. Hän oli arvoiltaan ja elämänkatsomukseltaan oikeistolainen, konservatiivinen, suomen kieltä ja mieltä kaikin voimin edistävä kirjallisen kentän raudanluja vaikuttaja. Hänen valtansa ulottui paitsi yliopistomaailmaan myös lehdistöön, kustantamoihin ja kirjallisuuskritiikkiiin, Launis toteaa.
Kirjoittamisen sekatyöläiset
Sisaret kuuluivat 1920-luvun puolivälistä lähtien turkulaisten kirjallisuuspiirien ytimeen: V. A. Koskenniemen sisäpiiriin. Heidän lähipiiriinsä kuuluivat myös runoilijat Kaarlo Sarkia ja Unto Kupiainen, runoilija, kriitikko ja kirjallisuuden professori Lauri Viljanen, kuvataiteilija Liisa Tanner sekä lausuntataiteilija, puheopin opettaja ja Parnasso-kirjallisuuslehden ensimmäinen päätoimittaja Kaarlo Marjanen.
Sisaret kirjoittivat paljon koko elämänsä ajan ja myös julkaisivat paljon: romaaneja, novelleja, matkakertomuksia, runoja, kirjallisuus- ja teatteriarvioita sekä tieteellisiä artikkeleita. Toimeentulonsa he hankkivat tekemällä muun muassa opettajan, toimittajan ja kääntäjän töitä.
Launis kutsuu Hiiskun sisaria kirjoittamisen sekatyöläisiksi, oman aikansa akateemisiksi pätkätyöläisiksi.
– Hiiskun sisaret hankkivat elämänsä aikana runsaasti sekä kulttuurista että sosiaalista pääomaa, joka kannatteli heidän kirjoittavaa elämäänsä. He olivat vastuussa toimeentulostaan. Tämä johti, ajattelen, tiettyyn käytännölliseen asennoitumiseen: palkka piti saada, ja opettajan työ oli heidän ulottuvillaan, Launis toteaa.
Yliopistosta valmistuttuaan sisaret palasivat myöhemmin vuorotellen jatko-opintojen pariin, julkaisivat tutkielmiakin, mutta eivät kuitenkaan päätyneet päätoimisiksi tutkijoiksi.
– Naisten aika ei oikein vielä ollut akatemiassa muuta kuin oppilaana – akateeminen työ oli paitsi yhteiskuntaluokkaan myös sukupuoleen sidottua. Yliopistossa, jos missä, siskot törmäsivät siihen, mitä nykyisin kutsutaan lasikatoksi. Nykyisin kirjallisuustieteen professorikunnassa on Suomessa useita naisia, mutta siskojen aikaan oli toisin, Launis toteaa.
Kirjoittava opettaja Aune, matkustava toimittaja Kyllikki ja runoilija Helka
Sisarista vanhimman, Aunen, tärkein kirjallinen työ oli hänen vuonna 1933 julkaistu romaaninsa Kun talo on valmis, tulee kuolema. Hän kirjoitti runsaasti novelleja ja kirjallisuusarvioita. Toimeentulonsa Aune ansaitsi opettajana muun muassa Turun Tyttölyseossa, nykyisessä Luostarivuoren koulussa.
Kyllikki oli yksi Suomen ensimmäisistä naistoimittajista. Hän työskenteli toimittajana Uudessa Suomessa ja kirjoitti myös muihin sanomalehtiin. Vuonna 1943 Kyllikki lähti stipendiaatiksi Roomaan. Kokemuksistaan pommitusten keskellä hän kirjoitti matkakirjan Italia valinkauhassa (1945).
Helka oli runoilija ja toi runouden myös Turun ylioppilaslehteen, jonka päätoimittaja hän oli 1941–1945. Elantonsa hän ansaitsi ensin toimittajana, sitten kääntäjänä ja myöhemmin suomen kielen opettajana. Helka käänsi suomeksi muun muassa Giovanni Guareschin suositut Isä Camillo -romaanit. Hänen esikoisrunokokoelmansa Muuttolintu ilmestyi vuonna 1946.
Kun Helka ja Kyllikki olivat jo kuolleet, Aune huolehti siitä, että sisarten kesken jääneet työt pääsivät julkisuuteen. Helkan runokokoelma Iltalaulu ilmestyi 1971 ja Kyllikin elämäntyö, sisarten rakkaimman ystävän Kaarlo Sarkian elämäkerta Kaarlo Sarkia – uneksija ja kilvoittelija Aunen viimeistelemänä 1972.
Kiinnostavuus ei ole yhtä kuin tunnettuus
Kynän kantama elämä tarjoaa näköalan paitsi sisarten kirjalliseen elämään myös 1900-luvun historiaan.
– Elämäkerta nivoutuu aiempaan tutkimukseeni aikanaan unohdetuista, Suomen 1800-luvun puolivälin varhaisista naiskirjailijoista. Myös Hiiskut kuuluvat kirjallisuushistoriallisessa mielessä unohdettuihin. He eivät paistattele kaanonin kaapin päällä vaan kulkevat kirjallisuushistorian varjoisemmilla kujilla. Tämä on yksi teokseni pääajatuksista: kiinnostavuus ei ole yhtä kuin tunnettuus. Ajattelen, että kiinnostava piilee usein juuri marginaaleissa, varjoissa. Hiiskun sisarten elämän seuraaminen tekee näkyväksi naisten kirjoittamisen historiaa mutta myös laajemmin naisten kouluttautumisen ja työn historiaa, Launis kiteyttää.
Kati Launis, Kynän kantama elämä. Kirjoittavat Hiiskun sisaret. Turku: Sigillum, 2017. 175 sivua.
Maria Vasenkari