Vuonna 1920 kansalaiskeräyksen varoin perustettu yksityinen Turun Yliopisto oli maamme ensimmäinen suomenkielinen yliopisto, jonka tunnuslause ”Vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle" kuvasti sen perustamisajatusta. Tämän periaatteen mukaan yliopiston tuli olla yksityinen, valtiovallan holhouksesta riippumaton korkeakoulu.
Yliopiston opetus aloitettiin vuonna 1922 humanistisessa ja matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa, jolloin niissä opiskeli 87 ylioppilasta ja työskenteli seitsemän professoria. Alkuvuosina opiskelijoiden ja opettajien lukumäärä pysyi vähäisenä.
Lääketieteellinen tiedekunta perustettiin sodan aikana vuonna 1943. Sodan jälkeen opiskelijoiden ja opettajien määrä kasvoi nopeasti. Kasvu oli nopeinta 1960-luvulla, jolloin opiskelijoiden määrä kaksinkertaistui runsaasta kolmesta tuhannesta seitsemään tuhanteen. Samalla vuosikymmenellä perustettiin myös oikeustieteellinen ja yhteiskuntatieteellinen tiedekunta ja vuonna 1974 kasvatustieteiden tiedekunta.
Muutoksen tarve
Yliopisto pyrki toimimaan aina 1930-luvun loppupuolelle saakka perustamisperiaatteen mukaisesti ilman valtion avustusta. Sota-aikana yliopiston talous joutui kuitenkin vaikeuksiin, ja siinä turvauduttiin yhä enenevässä määrin valtion tukeen.
Vuodesta 1945 lähtien valtio maksoi valtionapua jo noin 15 % yliopiston menoista. Valtio vastasi lisäksi kokonaisuudessaan kalliin lääketieteellisen tiedekunnan menoista.
Yliopisto joutui toiminnan laajentuessa rakentamaan huomattavan määrän uusia toimitiloja, mm. pääosan nykyisen yliopistomäen rakennuksista. Niiden rahoittamiseen tarvittiin lainavaroja, mikä heikensi edelleen yliopiston taloutta.
1970-luvun vaiheessa valtio kustansi yliopiston menoista jo 90 prosenttia. Yliopiston taloudelliset velvoitteet kasvoivat vähitellen yli sen käytettävissä olevien tulojen. Tämä pakotti yliopiston harkitsemaan sen toiminnan edellytysten turvaamista ja siihen liittyvää oikeudellisen aseman muuttamista.
Opetusministeriön kehotuksesta yliopiston korkein päättävä elin konsistori asetti yliopiston oikeudellista asemaa tutkimaan toimikunnan, joka laati ehdotuksen laiksi Turun Yliopistosta. Sen keskeisenä ajatuksena oli yliopistoa ylläpitävän säätiön sekä opetus- ja tutkimustoimintaa harjoittavan yliopiston erottaminen toisistaan. Yliopiston tarkoituksena oli säilyä itsenäisenä julkisoikeudellisena laitoksena ja säätiön sitä taloudellisesti tukevana yksikkönä. Yliopiston asemaa kaavailtiin samantapaiseksi kuin nykyisessä Turun yliopistossa. Ehdotus toimitettiin valtioneuvoston käsiteltäväksi, mutta muiden uudistuspaineiden vuoksi sen käsittely mutkistui ja viivästyi.
Muutos opiskelijaradikalismin aikaan
Yliopiston oikeusaseman muuttamisen valmistelu ajoittui 1960-luvun lopun opiskelijaradikalismin aikaan. Siihen mennessä yliopiston hallintoelimissä päätöksiä tekivät ensisijassa professorit. Poikkeuksen muodosti taloushallinto, jossa valtuuskunnan jäsenistä enemmistö tuli yliopiston ulkopuolelta. Tätä taustaa vastaan oli ymmärrettävää, että opiskelijoiden liikehdinnän yhtenä tavoitteena oli pyrkimys päästä mukaan päättämään yliopiston toimintaan liittyvistä asioista.
Opiskelijat ottivat Turun Yliopistossa ensimmäiseksi tavoitteekseen päästä opintoyhteistyöhön yliopiston hallintoelinten kanssa. Tämä kokeilu toteutettiin vuosina 1967 ja 1968, jolloin yliopistoon perustettiin mm. tiedekunta- ja laitoskollegioita, joissa opiskelijoiden lisäksi toimi alempaa opettajakuntaa.
Opintoyhteistyöelinten tehtäväksi tuli käsitellä mm. opiskeluun liittyviä kysymyksiä sekä edistää opiskelijoiden ja opettajien välistä tiedotustoimintaa ja vuorovaikutusta. Opettajakunnan ja opiskelijoiden edustajille annettiin myös rajoitettu äänioikeus, joka ei koskenut kuitenkaan virkanimityksiä tai opinnäytteiden arvostelua.
Valtioneuvosto asetti 1968 komitean, jonka tehtävänä oli laatia ehdotus yliopistojen ja korkeakoulujen sisäisen hallinnon suuntaviivoista. Jaakko Nummisen johtaman komitean mietinnössä esitettiin korkeakoulujen ylimmäksi päättäväksi elimeksi korkeakouluyhteisön kaikkien jäsenten yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valitsemaa valtuustoa.
Komitean ehdottaman mies ja ääni -periaatteen pohjalta valmisteltiin seuraavana vuonna lakiesitys korkeakoulujen sisäisen hallinnon perusteista. Mies ja ääni-periaatteen vastustaminen huipentui eduskunnassa keväällä 1970, kun lain käsittelyä jarrutettiin seitsemän päivää kansanedustajien pitämillä maratonpuheilla, kunnes valtiopäivät oli lopetettava tulevien eduskuntavaalien vuoksi.
Tämän jälkeen ryhdyttiin valmistelemaan yliopistoille hallintomallia, joka perustui ns. kolmikantaperiaatteelle. Sen mukaan hallintoelimissä oli yhtä monta professoreiden, muiden opettajien ja muun henkilökunnan sekä opiskelijoiden edustajia.
Valtion yliopistoksi
Turun Yliopiston ja valtiovallan välisissä selvityksissä todettiin, että yliopiston oikeudellinen asema perustuu pääosin hallinnollisiin määräyksiin. Yliopiston esitysten mukaan sen asema tuli järjestää lailla. Aseman määrittelyssä oli kaksi mahdollisuutta: se voitaisiin säilyttää säätiön tukemana yksityisenä yliopistona tai se tulisi valtiollistaa.
Pitkällisen valmistelun jälkeen päädyttiin siihen, että yliopistosta tulisi valtion yliopisto. Yliopiston taloushallitus, konsistori ja valtuuskunta hyväksyivät elokuussa 1973 opetusministeriön ja yliopiston edustajien laatiman luonnoksen yliopiston ja valtion väliseksi esisopimukseksi sekä luonnoksen laiksi Turun yliopistosta. Esisopimusta allekirjoitettaessa sovittiin, että myös asetusta Turun yliopiston väliaikaisesta hallinnosta oli ryhdyttävä valmistelemaan välittömästi.
Laki Turun yliopistosta hyväksyttiin 29.12.1973. Sen mukaan yliopistosta tuli 1.8.1974 valtion yliopisto. Laissa yliopiston toiminta määriteltiin muita valtion korkeakouluja koskevien säädösten mukaiseksi. Lakiin sisällytettiin mm. kohta, jossa yliopistosta tuli opetusministeriön alainen. Tämä antoi ministeriölle oikeuden ohjata tiukasti yliopiston toimintaa. Myös yksityisen yliopiston rakentamat toimitilat luovutettiin valtiolle. Valtion laitoksena yliopiston nimi kirjoitettiin aikaisemmasta poiketen pienellä kirjaimella.
Lain saatua vahvistuksensa opetusministeriö jätti hallintoasetuksen valmistelun yliopistolle. Konsistori muodosti asetusehdotusta valmistelemaan työryhmän, joka sai esityksensä valmiiksi huhtikuussa 1974.
Luonnos lähetettiin opetusministeriöön. Esityksen useat kohdat eivät kuitenkaan tyydyttäneet ministeriötä. Siellä laadittiin uusi asetusehdotus. Asetus Turun yliopiston väliaikaisesta hallinnosta annettiin lopulta heinäkuun viimeisenä päivänä 1974. Seuraavana päivänä yliopistosta tuli valtion yliopisto. Uudet hallintoelimet tosin aloittivat toimintansa vasta vuoden 1975 alusta lukien.
Hallintoon kolmikanta
Asetuksessa Turun yliopiston väliaikaisesta hallinnosta yliopiston keskushallintoon kuuluivat valtuusto, hallitus, kansleri, rehtori ja hallintovirasto. Tiedekuntaneuvostot, dekaanit, laitosneuvostot, johtokunnat ja laitosten johtajat vastasivat tiedekunta- ja laitostason hallinnosta. Valtuuston jäsenet määräsi valtioneuvosto yliopiston ehdotuksen pohjalta.
Hallintoelinten kokoonpanossa noudatettiin kolmikantaperiaatetta: kolmasosa jäsenistä valittiin professorien ja apulaisprofessorien, kolmasosa muiden opettajien ja henkilökunnan sekä kolmasosa opiskelijoiden piiristä. Valtuuston jäsenet valittiin käytännössä eri ryhmien vaaleissa.
Kansleria lukuun ottamatta yliopisto valitsi muut omat toimielimensä. Kanslerin nimitti tasavallan presidentti valtioneuvoston esityksestä sen jälkeen, kun yliopiston valtuusto oli esittänyt kolme ehdokasta. Hallituksen ja rehtorin valitsi valtuusto.
Valtiollistumien aikana yliopiston rehtorina toimi professori Kaarlo Hartiala ja kanslerina entinen pitkäaikainen rehtori Tauno Nurmela.
Yliopiston päätöksenteossa otettiin käyttöön esittelymenettely, jossa hallintoelimet tekivät päätökset virkamiesten esitysten pohjalta. Valtuuston professorikiintiö ryhdyttiin pian valitsemaan sopuvaaleilla ja opiskelijoiden valinta valtuustoon siirtyi äänestysaktiivisuuden laskiessa jonkin ajan kuluttua ylioppilaskunnalle.
Vaikka yliopiston opiskelija- ja henkilöstömäärä sekä sen tehtävät kasvoivat vuosien mittaan tuntuvasti niin vasta vuonna 1992 annetussa asetuksessa yliopiston hallintorakennetta virtaviivaistettiin mm. siten, että valtuustosta luovuttiin ja pääosa sen tehtävistä siirrettiin yliopiston hallitukselle. Rehtorin valinta ja ehdotuksen tekeminen kanslerista annettiin vaalikollegiolle.
1990-luvulla yliopistojen omaa päätösvaltaa ryhdyttiin asteittain lisäämään. Toisaalta opetusministeriö otti kuitenkin samaan aikaan käyttöön tulosohjausjärjestelmän, jossa yliopistoja ohjattiin ja niiden määrärahoja kohdennettiin asetettujen tavoitteiden ja tulosten perusteella. Samaan aikaan yliopistojen budjettirahoituksen ulkopuolinen rahoitus kasvoi huomattavasti.
Yliopistolakia muutettiin vuonna 2004 siten, että myös Turun yliopiston hallitukseen tuli valita yliopiston ulkopuolisia jäseniä. Muilta osin hallinto säilyi pääosin vuoden 1974 asetuksen mukaisena.
Oikeusasema muuttuu
Vuonna 2010 kaikkien ylipistojen oikeudellinen asema ja hallintorakenteet muuttuivat radikaalisti. Myös Turun yliopisto lakkasi kolmenkymmenenkuuden vuoden jälkeen olemasta valtion yliopisto. Siitä tuli uuden yliopistolain mukaisesti julkisoikeudellinen laitos. Samassa yhteydessä yliopisto ja Turun kauppakorkeakoulu liittyivät yhteen.
Seppo K. Markkanen
Kirjoittaja on filosofian maisteri ja teki työuransa Turun yliopistossa. Hän jäi eläkkeelle kehittämisjohtajan tehtävästään vuoden 2010 alussa.
Kuva: Turun yliopiston arkisto
