V. A. Koskenniemi, rehtorina 1924–1932

Yliopiston ensimmäisen rehtorin A. H. Virkkusen menehdyttyä loppusyksystä 1924 valittiin rehtoriksi hänen loppukaudekseen tuolloinen vararehtori, yleisen ja kotimaisen kirjallisuuden professori V. A. Koskenniemi. Runoilijaprofessori Koskenniemi koki rehtorin tehtävän itselleen vieraaksi, mutta hänet valittiin kuitenkin seuraavana syksynä uudestaan. Lopulta hän johti yliopistoa aina vuoden 1932 alkuun asti.

Virkkunen ja sukupolven verran häntä nuorempi Koskenniemi olivat saman suomalaiskansallisen hengen edustajia ja läheisiä kumppaneita keskenään jo ennen yliopistoaikaa, kun Virkkunen toimi mm. Uuden Suomettaren päätoimittajana ja Koskenniemi lehden aktiivisena avustajana. Koskenniemestä tuli edeltäjäänsäkin näkyvämpi kansallinen merkkihenkilö. Hänen isänmaalliset, retorisesti loistavat puheensa akateemisissa juhlatilaisuuksissa rehtorin viitassa ja käädyissä säteilivät klassisen sivistyksen, perinteiden ja arvovallan hohdetta.

Juhlavimmaksi akateemiseksi tilaisuudeksi Koskenniemen rehtorikaudella muodostui toukokuuhun 1927 lykkääntynyt yliopiston vihkiäisjuhla promootioineen. Kaksipäiväisten juhlallisuuksien näyttämöinä olivat niin Phoenix-rakennus, Akatemiatalo kuin tuomiokirkko ja linnakin. Juhla kokosi Turkuun valtakunnan poliittisen ja kulttuurieliitin. Juhlallisuuksien keskipisteenä oli Koskenniemi, Rector Magnificus. Hän piti lukuisia puheita, otti vastaan tervehdyksiä ja johti juhlakulkuetta. Tuomiokirkossa esitettiin Koskenniemen tilaisuutta varten kirjoittama Armas Järnefeltin säveltämä kantaatti Isänmaan kasvot, jota jotkut innostuksen vallassa ehdottivat jopa Suomen uudeksi kansallislauluksi.

Koskenniemen rehtorikausi ei kuitenkaan ollut pelkkää juhlaa. Sitä varjostivat ennen kaikkea kolme suurta ongelmaa. Ne olivat yliopiston jatkuvasti vaikeutuva taloustilanne, kärjistyvä kielitaistelu sekä yliopiston kanslerin kanssa kehkeytynyt kiista, joka lopulta uhkasi koko yliopiston olemassaoloa.

Jo yliopiston toiminnan aloittaminen oli ollut taloudellisesti epävarmalla pohjalla. Vaikka perustamiskeräyksen tavoitteet saavutettiin, eivät keräyspääoman korko- ja muut tuotot riittäneet tavoitellun toiminnan ylläpitämiseen. Kaikessa jouduttiin säästämään. Virkojen perustamisia, palkkauksia ja hankintoja piti lykätä ja monesta suunnitellusta hankkeesta luopua. Hyvä esimerkki oli erään Koskenniemen oman aloitteen kohtalo. Aktiivisena sanomalehtimiehenä hän ehdotti 1926, että yliopistossa ryhdyttäisiin antamaan journalismin opetusta. Ehdotusta kannattivat sekä humanistinen tiedekunta, konsistori että kansleri. Hanke olisi vaatinut suhteellisen pieniä lisäpanostuksia ja osittain korvannut suunnitellun valtiotieteellisen tiedekunnan puuttumista. Pitkällisen harkinnan jälkeen hankkeesta jouduttiin kuitenkin luopumaan.

Niukkuus aiheutti myös yliopistossa sisäisiä kiistoja tiedekuntien, oppiaineiden ja professorien välillä. Rehtorin vaikea tehtävä oli niitä sovitella ja ratkaista, mikä ei aina tyydyttänyt osapuolia. Esimerkiksi kirjastonhoitaja ja Koskenniemen kirjailijakollega Volter Kilpi sydämistyi kerta kaikkiaan, kun hänen omasta mielestään vähintäänkin oikeutetut määrärahatoiveensa torjuttiin kerta toisensa jälkeen. Yliopiston taloustilannetta ei suinkaan helpottanut Koskenniemen rehtorikauden lopulla alkanut maailmanlama.

Turku kaksine yliopistoineen oli ajan kielitaistelun keskiössä. Kuvaava esimerkki oli tapahtumaketju vuodelta 1925, jonka lopputuloksena Turun yliopisto jäi vaille arkeologian professuuria, vaikka siihen oli saatu varat P.C. Rettig -yhtiön kolmen miljoonan markan lahjoituksena. Asia lähti alun perin liikkeelle ruotsinkielisen Rettigin lahjoitettua Åbo Akademille varat teologisen tiedekunnan perustamiseen. Ankaralla suomenkielisten kuluttajapainostuksella Rettig oli saatu tekemään vastaavantyyppinen lahjoitus myös Suomalaiselle Yliopistolle.

Lahjoituksen jälkeen prosessi eteni aluksi ripeästi. Valitut asiantuntijat, humanistinen tiedekunta ja kanslerikin olivat yksimielisiä siitä, että virkaan voitaisiin kutsua kansallismuseon osastonjohtaja FT Juhani Rinne. Konsistorikin kannatti menettelyä, mutta siellä asiasta äänestettiin. Kukaan ei epäillyt Rinteen pätevyyttä, mutta riittävää suomenmielisyyttä kyllä. Kun tieto äänestyksestä konsistorissa levisi julkisuuteen, ryhtyivät Akateeminen Karjalaseura ja muut aitosuomalaiset kiivaaseen lehdistöhyökkäykseen. Muukalaisille suopean hengen väitettiin pesiytyneen suomalaisen kulttuurin linnakkeeksi perustettuun yliopistoon. Kirjoituksissa tuotiin esiin muun muassa, että Rinteen kotikieli oli ruotsi ja että jopa hänen tyttärensä kävi ruotsinkielistä koulua.

Kun yliopiston filosofian professori Eino Kaila oli eräässä kirjoituksessa puolustanut Rinteen nimittämistä ja asettunut vastustamaan kansalliskiihkoisia mielipiteitä, vaadittiin Kailan erottamista ja yliopistoa uhattiin keräyksen lahjasitoumusten maksamatta jättämisellä. Tämä hermostutti konsistorin, joka julkisesti irtisanoutui Kailan mielipiteistä. Myös rehtori Koskenniemi, jonka isänmaallisuutta ei sentään kukaan epäillyt, jyrkensi kielipoliittista kantaansa lukuvuoden avajaispuheessaan. Pahin kohu laantui, mutta jupakan lopputulos oli, että kansleri jätti vähin äänin Rinteen nimityksen vahvistamatta.

Kolmas yliopiston ongelma, lähes kohtalokkaaksi käynyt kiista yliopiston ja sen oman kanslerin välillä alkoi vaivihkaa ja vaarattoman tuntuisesti. Yliopiston kansleri E. N. Setälä ehdotti vuonna 1929, että yliopiston yhteyteen perustettaisiin erityinen laitos tutkimaan ”suomen kielessä ilmenevää Suomen kansan henkistä olemusta ja historiaa”. Hanke sopi hyvin yliopiston ohjelmaan. Suunnitelmien mukaan sen ei myöskään pitänyt aiheuttaa yliopistolle taloudellista rasitetta. Yliopisto päättikin perustaa Suomen suku -instituutin, joka aloitti toimintansa Setälän johdolla keväällä 1930.

Pian kävi kuitenkin ilmi, että instituutista oli tulossa käenpoikanen, jonka avulla kansleri tosiasiassa ajoi koko Turun yliopiston alasajoa ja muuttamista pelkäksi tutkimuslaitokseksi. Setälän kanta ei ollut sinänsä yllättävä. Vaikka hän oli ollut alusta alkaen mukana Turun Suomalaisen Yliopiston perustamistyössä toimien mm. sen tieteellisen lautakunnan puheenjohtajana, hän olisi kuitenkin mieluummin nähnyt, että tutkinto-opetusta antavan yliopiston sijasta perustetaan pelkkä tieteellinen tutkimuslaitos. Tätä kantaansa hän ei peitellyt, kun häntä pyydettiin kansleriksi 1926 eikä silloinkaan, kun häntä pyydettiin jatkamaan ensimmäisen kanslerikauden päätyttyä. Sikäli yliopiston voi sanoa hankkineen itse ongelmansa.

Pitkittyvä kiista johti Setälän ja yliopiston johdon välien kiristymiseen. Tämä ilmeni lähinnä erilaisena ”akateemisena varjonyrkkeilynä”, kuten muodollisina erimielisyyksinä virkanimityksissä ja nokitteluna yliopiston talousarvion käsittelyssä. Setälä moitti yliopistoa heikosta taloudenpidosta ja peruspääomansa syömisestä. Yliopisto katsoi puolestaan Setälän antavan vääriä ja harhaanjohtavia tietoja.

Vuoden 1931 lopulla kiista sai vakavamman sävyn, kun kävi ilmi, että Setälä oli ministeriön kanssa valmistelemassa suunnitelmaa kandidaattiopetuksen lopettamiseksi Turun yliopistossa. Kiista kävi Koskenniemen voimille, etenkin, kun se nyt joutui myös julkisuuteen. Koskenniemi uskoi kuitenkin yliopiston pelastuvan, jos sekä rehtori että kansleri eroavat tehtävistään. Hän sai Setälän lupaamaan erota alkavan kevään kuluessa. Koskenniemi itse erosi tammikuussa ilmoittaen syyksi hieman kryptisesti ”ristiriidan Turun yliopiston korkeissa olennaisissa kysymyksissä”. Ongelma ei kuitenkaan ratkennut, sillä Setälä ei pitänyt lupaustaan.

Veikko Antero Koskenniemi (vuoteen 1906 Forsnäs) syntyi opettajaperheeseen Oulussa 1885. Hänen isänsä kuoli jo 1888 ja perhe muutti niin ikään leskeksi jääneen äidinäidin luokse. Veikko Anteron lapsuutta leimasi köyhyys, sillä isän kuoltua pesä oli velkojen takia tehnyt vararikon. Koko koulunkäyntinsä ajan Koskenniemi oli vapaaoppilas. Runoja hän alkoi kirjoittaa jo lukiolaisena maineikkaassa Oulun lyseossa.

Koskenniemi kirjoitti ylioppilaaksi 1903 ja siirtyi Helsinkiin opiskelemaan. Elettiin ankaria routavuosia ja nuori ylioppilas tempautui mukaan radikaaliin opiskelijaliikkeeseen. Hänestä tuli vastaperustetun Raatajan toimittaja. Hän kirjoitti runoja orjien vapautuksesta ja leipurien hankalista työajoista. Hän lukeutui vanhasuomalaisiin, joiden sosiaalinen ohjelma oli tuolloin lähellä työväenliikettä.

Marraskuun lakkotapahtumat 1905 vieroittivat hänet sosialistisista ajatuksista, kun työväenliikkeen pyrkimykset ja isänmaan asia eivät enää näyttäneet kulkevan yhtä jalkaa. Isänmaallisuudesta tuli keskeinen osa hänen humanismiaan. Tätä ilmensi runojen ohella ennen muuta hänen toimintansa kriitikkona Uudessa Suomettaressa sekä kulttuurilehti Ajan – myöhemmin Valvojan – päätoimittajana. Itsenäistymisen ja sisällissodan aikoihin Koskenniemi oli jo vakiinnuttanut asemansa yhtenä valkoisen Suomen johtavana kulttuurivaikuttajana.

Koskenniemi valmistui filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta vuonna 1907, mutta ei edes harkinnut tohtoriksi väittelemistä tai akateemista uraa. Kutsumuksekseen hän koki ennen kaikkea runoilijan ja kriitikon tehtävän.

Akateemiselle uralle hän kuitenkin päätyi. Tilanomistajan leski Tekla Järnström, joka oli ollut Koskenniemen Maija-siskon luokkatoveri, teki yliopistokeräykseen suuren lahjoituksen. Lahjoitusvaroilla oli määrä perustaa yliopistoon kirjallisuuden oppituoli, mutta vain sillä ehdolla, että virkaan kutsutaan V. A. Koskenniemi. Asiantuntijoita kuultuaan yliopiston tieteellinen valtuuskunta päätyi siihen, että Koskenniemellä oli tohtorintutkinnon puuttumisesta huolimatta riittävät meriitit virkaan kirjallisuuden tuntijana ja kriitikkona. Niinpä hän oli niiden seitsemän ensimmäisen professorin joukossa, jotka nimitettiin virkoihinsa keväällä 1921.

Kun maisteri Koskenniemi sitten valittiin vielä rehtoriksi, se saattoi hiukan närästää etenkin hänen luonnontieteilijäkollegoitaan. Tilannetta ei parantanut Koskenniemen hieman ylimyksellinen ja keikarimainen olemus. Esimerkiksi fysiikan ja tähtitieteen professori Yrjö Väisälä saattoi luennollaan puhua – tosin pilke silmäkulmassaan – ”siitä runoilijasta, joka seisotti asennossa meitä tohtoreita kansliassaan”.

Akateemisena kirjallisuudentutkijana Koskenniemeä pidetään ennemminkin oivaltavana yhteyksien ja suurten linjojen löytäjänä kuin merkittävänä teoreetikkona. Niin runouden kuin romaanitaiteenkin kohdalla hän korosti kirjailijan luovan hengen ja persoonallisuuden sekä tekstin elämyksellisen voiman merkitystä. Koskenniemi kohosi sotien välisen ajan johtavaksi kirjalliseksi auktoriteetiksi ja kriitikoksi, mutta hänellä oli myös suuri merkitys maan nousevien kirjallisten kykyjen löytäjänä ja kannustajana. Suuri vaikutus oli myös hänen kotonaan kokoontuneella kirjallisella piirillä.

Koskenniemeä pidettiin sytyttävänä luennoitsijana ja seminaariohjaajana. Hänen ensimmäinen akateeminen luentonsa kesällä 1922 käsitteli Goethea. Saksalaiset mutta myös ranskalaiset klassikot olivat keskeisessä asemassa Koskenniemen akateemisessa opetuksessa ja tutkimuksessa. Häneen vetosi saksalaisten tavoittelema klassinen sopusointu, järki ja järjestys. Toisaalta hän ihaili myös yksilöllisen henkevää ranskalaista kulttuuria ja kirjallisuutta. Hän pohti ”saksalaisen ja ranskalaisen olemuksen ja hengen” suhdetta. Hän näki niiden välillä valtavan jännitteen, joka oli vuosisatoja vaikuttanut Euroopan kohtaloihin. Kolmas Koskenniemen harrastuksen pääkohde oli kreikkalainen ja roomalainen antiikki, jota hän piti eurooppalaisen sivistyksen perustana.

Aiheitaan Koskenniemi käsitteli lähinnä luentosarjoissaan sekä artikkeleissaan. Laajimmat tutkielmansa hän julkaisi kuitenkin kotimaisen kirjallisuuden alueelta, missä suurimman huomion kohteena olivat Aleksis Kivi, Juhani Aho sekä hänen nuoruuden ystävänsä Maila Talvio, mutta yhtä lailla hän arvioi kaikkia aikansa suomalaisia kirjailijoita.

Koskenniemi teki vuosisadan alkukymmeninä useita opintomatkoja Italiaan, Kreikkaan, Saksaan, Ranskaan ja muihin Euroopan maihin. Matkojen vaikutteet näkyivät niin hänen puheissaan, luennoissaan ja artikkeleissaan kuin useissa matkakirjoissa, laajassa runotuotannossa ja mietelmissä, jotka ilmentävät eurooppalaisen humanismin perinteitä. Turun yliopiston kirjasto julkaisi Koskenniemen 125-vuotisjuhlan kunniaksi 2010 hänen tuotantonsa laajan bibliografian.

Humanismin ohella Koskenniemeen on toisaalta liitetty vahva poliittinen konservatiivisuus. Koti uskonto ja isänmaa saivat hänessä kiihkeän puolustajan. Oikeistopiirit palvoivat häntä, vasemmisto puolestaan syytti häntä jopa fasismin kannattajaksi. Koskenniemi hallitsi vuosikymmeniä Suomen kulttuuripoliittista kenttää. Korkeaa arvostusta kuvasti vielä hänen nimityksensä akateemikoksi vuonna 1948, mutta sotien jälkeisessä maailmassa Koskenniemi joutui marginaaliin, hänestä tuli poliittinen epähenkilö. Koskenniemen myönteisempi uudelleen arviointi alkoi vasta vuosituhannen vaihteen lähestyessä.

Akateemikkonimitys 1948 merkitsi irtaantumista opetuksesta ja yliopiston arjesta. Koskenniemi jäi kuitenkin Turkuun ja vaikutti sen akateemiseen elämään kuolemaansa 1962 saakka. Hän muun muassa viimeisteli yliopiston uuden päärakennuksen juhlallisen seinäkirjoituksen Vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle, kun päärakennus vihittiin 1959.

Teksti: Timo Niitemaa
Kuvat: Turun yliopiston arkisto (ellei toisin mainita)