Tauno Nurmela, rehtorina 1960–1970

Valtion yliopistoksi

Romaanisen filologian professori Tauno Nurmela valittiin Osmo Järven jälkeen Turun yliopiston rehtoriksi keväällä 1960. Nurmela oli toiminut vararehtorina jo vuodesta 1953. Rehtorikauden jälkeen hän toimi yliopiston kanslerina vuoteen 1975. Nurmela kuoli vuonna 1985.

Professori Jaakko Nousiainen nimitti Tauno Nurmelan satavuotispäivän kunniaksi vuonna 2007 järjestetyssä seminaarissa aikaa 1960-luvun alusta Turun yliopiston valtiollistamiseen Nurmelan ajaksi. Nousiainen arvioi, että vaikkei Nurmelaa voinut pitää varsinaisesti suurena organisaattorina ja hallintoteknokraattina, hän luotsasi yliopiston menestyksekkäästi uuteen aikaan. Hän oli yliopiston kiistaton henkinen johtaja, suuri persoonallisuus.

Nurmelan aikana akateeminen maailma koki valtavan murroksen, kun korkeinta koulutusta ja tutkimusta valjastettiin vastaamaan rakennemuutoksessa olevan yhteiskunnan, hyvinvointivaltion ja valtavasti lisääntyvien koulutustarpeiden haasteisiin. Nurmelan aloittaessa hallintouransa vararehtorina 1953 Turun yliopistossa oli alle 700 opiskelijaa. Lähes kaikki maan korkeakoulut sijaitsivat Helsingissä ja Turussa. Niiden kirjoilla oli yhteensä 15 000 opiskelijaa, leijonan osa Helsingin yliopistossa. Turun yliopisto ylitti 7 000 opiskelijan rajan Nurmelan rehtorikauden päättyessä. Vuonna 1974 maan eri puolilla oli yhteensä 18 korkeakoulua ja niissä yli 65 000 opiskelijaa.

Jo 1950-luvun mittaan oli käynyt selväksi, että yliopiston on uudistuttava ja laajennettava merkittävästi toimintaansa, mikäli se haluaa osaltaan vastata kehittyvän ja nykyaikaistuvan yhteiskunnan tarpeisiin. Mutta kysymys oli myös siitä, missä määrin Turun yliopisto itse halusi sitä. Turun yksityinen yliopisto oli perustettu valtiovallasta riippumattomaksi vapaan tieteenharjoituksen tyyssijaksi. Monet halusivat kaiken uhallakin pitää tästä periaatteesta kiinni.  Vaadittu laajentuminen ja nykyaikaistuminen eivät kuitenkaan olleet mahdollisia yksityisen rahoituksen turvin.

Tauno Nurmela jos kuka kannatti vahvasti valtiovallan ohjauksesta vapaan sivistysyliopiston periaatetta. Mutta hän oli realisti, joka osasi sopeutua välttämättömyyteen. Nurmela näki, että vaihtoehtoina oli joko näivettyä merkityksettömäksi tai tunnustaa yhteiskunnan tuki ja samalla myös sen odotukset yliopistoa kohtaan. Hän halusi yliopiston vaikuttavan myös yhteiskuntaan. Jo ensimmäisessä lukuvuoden avajaispuheessaan hän totesi: Nämä ja monet muut tärkeät tehtävät asettaa yliopistolle suoranaisesti se aika, jonka virtaa sen on seurattava ja se yhteiskunta, joka sitä ylläpitää. Lukuisissa puheissaan, kirjoituksissaan ja kirjoissaan hän toi kuitenkin väsymättä esiin riippumattoman yliopiston ihanteensa. Hänen mukaansa yliopisto on aate, idea, jonka sisältönä on pyyteetön uuden tiedon etsintä.

Väsymättä hän myös varoitti, mitä tapahtuu, jos tuo aate unohdetaan. Korkeakoulujen kehittämislain voimaantulon vuonna 1966 Nurmela lausui avajaispuheessaan: Aina kun julkinen valta, kirkko, taloudelliset mahtitekijät tai muut alkuperäiselle universitas-idealle vieraat voimat ovat pyrkineet alistamaan yliopiston suoranaisesti palvelemaan omia todellisia tai kuviteltuja päämääriään, ne ovat kääntynet ihmistä, yhteiskuntaa ja loppujen lopuksi itseäänkin vastaan.

Nurmela joutui näkemyksineen hankauksiin valtiovallan kanssa aina presidenttiä myöten. Älykkäinä ja huumorintajuisina persoonina Kekkonen ja Nurmela kuitenkin kunnioittivat tosiaan. Kekkosen kunnioituksesta kertoo, että hän myönsi Nurmelalle akateemikon arvonimen vuonna 1975. Tunnettu kasku tosin kertoo presidentin tokaisseen nimityskirjaa allekirjoittaessaan, että olisi antanut nimityksen mieluummin Nurmelan Ilmo-veljelle, joka oli Keskon pääjohtaja.  Hankalaksi nimityksen koki myös uusimuotoista Akatemiaa vastustanut Nurmela, joka arvonimenantotilaisuudessa haukkui niin presidentin kuin uuden Akatemiankin. Tittelin hän kuitenkin vastaanotti.

Yliopistoidealle vieraina Nurmela näki myös 60-luvulla nousseen opiskelijaradikalismin sekä vaatimukset yliopiston hallinnon demokratisoimisesta mies ja ääni -periaatteineen. Hän katsoi niiden mukanaan tuoman puoluepolitikoinnin tuhoavan yliopistojen riippumattomuuden ja itsenäisyyden. Huumorintajunsa ansiosta Nurmela tuli tosin kohtuullisen hyvin toimeen opiskelijoiden edustajien kanssa. Hän myös kannusti opiskelijoita kyseenalaistamaan luutuneita käsityksiä. Hän pohdiskeli itse opiskelijaliikkeen kansainvälisten virtausten taustoja ja osallistui keskusteluun muun muassa arvioimalla opiskelijaliikkeen tärkeän oppi-isän Herbert Marcusen ajatuksia.  Nurmela pyrki myös kanavoimaan opiskelijaliikkeen demokratiavaatimuksia mielestään rakentavaan suuntaan ajamalla jo uudistusten valmisteluvaiheessa opiskelijoille ja keskiryhmille kiintiöitä hallintoelimiin.

Turun yliopisto oli saanut aina tasavallan presidenttiä myöten moitteita kansallisesta sisäänpäin kääntymisestä. Tosiasiassa Nurmelan rehtorikausi merkitsi kuitenkin yliopiston kansainvälisten suhteiden merkittävää laajentumista ja monipuolistumista. Tutkija- ja opettajavaihto sekä kansainvälinen tieteellinen yhteistyö lisääntyivät suuresti kaikilla tieteenaloilla. Yhteistyö sai myös yliopistojen välisiä organisoituja muotoja. Nurmela oli vuonna 1964 Göttingenissä perustamassa Euroopan yliopistojen liittoa ja valittiin seuraavana vuonna sen hallitukseen. Nurmelan kaudella rakennettiin suhteita myös itään. Syksyllä 1966 Leningradin ja Turun yliopistot sopivat keskinäisestä yhteistyöstä.

Yliopisto laajeni Nurmelan aikana myös toimitilojen osalta. Ensimmäiset suuret rakennushankkeet yliopistonmäellä oli toteutettu jo hänen edeltäjänsä, pätevän ja tarmokkaan hallintomiehen Osmo Järven johdolla. Vuonna 1965 valmistui hammaslääketieteen laitoksen Dentalia-rakennus ja vuonna 1969 humanistien Fennicum. 1960-luvun puolivälissä Nurmela laati yliopiston taloushallitukselle muistion, jossa asetettiin tavoitteeksi saada kokonaan yliopiston käyttöön Yliopistonmäen, Henrikinkadun ja Kerttulinkadun rajoittaman alueen tontit sekä lisäksi mäen pohjoispuolelta osa pois muuttavan varuskunnan alueesta. Visiona oli laajan yhtenäisen kampusalueen muodostaminen Yliopistonmäen ympärille. Visio toteutuikin, mutta se vei useamman vuosikymmenen.

Elämäkertaa ja tutkijanuraa

Tauno Nurmela syntyi vuonna 1907 Simolan kylässä Lappeella kauppias Tommi Nurmelan perheen kuopuksena. Tauno Nurmelasta ei ole tehty elämäkertaa, mutta hän on itse julkaissut useita muistelmatyyppisiä kirjoja. Lapsuusmuistojaan hän kuvaa 1953 ilmestyneessä kirjassaan Suuri pieni maailma. Pojan elämän kiinnekohtia olivat paitsi isän kauppa, mm. Simolan asema lattvormuineen ja ventsaleineen. Alkanut maailmansota heijastui asemanrinteen poikien äkseerausleikeissä puumiekoin ja pahvikypärin. Simolassa Nurmela joutui myös todistamaan kansalaissodan väkivaltaisuuksia, mitkä hänen muistelmiensa mukaan vaikuttivat voimakkaasti hänen psyykkiseen kehitykseensä.

Nurmela kirjoitti ylioppilaaksi Viipurin klassillisesta lyseosta vuonna 1925 ja ryhtyi opiskelemaan saksaa ja ranskaa Helsingin yliopistossa. Hän osallistui aktiivisesti ylioppilaskunnan, erityisesti Ylioppilaskunnan Laulajien toimintaan. Filosofian kandidaatiksi hän valmistui 1929. Vakavamman tieteellisen herätyksensä Nurmela koki saatuaan seuraavana vuonna Ranskan valtion stipendin Pariisin yliopistoon. Sorbonnessa hän aloitti myös seitsemän vuotta myöhemmin ilmestyneen keskiaikaisen Gautier de Coincin miraakkelikokoelmaan liittyvän tekstikriittisen väitöskirjansa valmistelun.

Pariisista palattuaan Nurmela auskultoi Helsingissä ja siirtyi neljäksi vuodeksi Oulun lyseon saksan ja ranskan lehtoriksi. Oulun jälkeen seurasi opetustöitä Helsingin Koelyseossa ja Kauppakorkeakoulussa sekä dosentuuri Helsingin yliopistossa. Samaan aikaan hän oli mukana laajan ranskalais-suomalaisen sanakirjan toimitustyössä ja teki lukuisia opintomatkoja Saksaan, Ranskaan ja Italiaan.

Sotien aikana Nurmelan laajaa kielitaitoa hyödynnettiin muun muassa yhdysupseerina saksalaisiin joukkoihin. Keväällä 1942 hän sai komennuksen Valtion Tiedotuslaitoksen palvelukseen, jossa hän toimi aina sodan loppuun asti, lopuksi laitoksen pääsihteerinä.

Sodan jälkeen Nurmela toimi Helsingin Kauppakorkeakoulun ranskan lehtorina jatkaen samalla tieteellisiä harrastuksiaan. Nyt ne suuntautuivat Italiaan ja jatkuivat hänen tultuaan vuonna 1949 nimitetyksi Turun yliopiston romaanisen filologian professoriksi. Nurmela vietti vuosien mittaan monia tutkimusjaksoja Firenzessä. Hän perehtyi keskiaikaisiin italialaisiin teksteihin, ennen muuta Danten ja Boccaccion kirjoituksiin. Niistä hän julkaisi useita tutkimuksia, viimeisimmät vasta rehtori- ja kanslerikausillaan.

Nurmela kuului aikansa johtaviin Boccaccio-tutkijoihin. Lauri Lindgren, Nurmelan seuraaja romaanisten kielten professorina, on todennut, että Nurmela ei Boccaccio-tutkimuksissaan tyytynyt pelkkään viileään tekstikritiikkiin, vaan korosti aina kielen ja kulttuurin yhteyttä. Tämä näkyi myös hänen Il Corbaccio -suomennoksestaan Vanha varis, jossa Nurmela pohtii, millainen saattoi olla teoksen kirjoittanut Boccaccio. Vaikka teos on tiukan tieteellinen, se on samalla kirjoitettu Nurmelalle ominaiseen hersyvän populääriin sävyyn.

Paitsi huomattavana kulttuurihenkilönä Nurmela muistetaan säkenöivänä älykkönä, joka sai seuran kuin seuran viihtymään humoristisilla tarinoillaan. Näitä tarinoita on jälkipolville tallentanut professori Timo Soikkanen, joka tutustui Nurmelaan Turun yliopiston kirjaston kellarikerroksen tutkijankammioissa työstäessään väitöskirjaansa 1970-luvun alkuvuosina. Naapurikammiossa istui silloin tällöin Vanhan variksen suomennosta viimeistelevä kansleri. Nuori tutkija ja akateemikko ystävystyivät ja vuosien mittaan Soikkanen kuuli lukemattoman määrän kaskuja ja tarinoita Nurmelan vaiherikkaan elämän varrelta. Näistä Soikkanen sai kipinän kerätä akateemisia kaskuja, joita hän on sittemmin julkaissut kahtenakin kirjana. Nurmela onkin kaskukirjojen ylivoimaisesti suosituin kohde, lähellekään hänen lukemiaan pääsee vain yliopiston toinen viipurilaisvelmu, kirurgian professori A. R. Klossner.

Yksi Nurmelan huumorin sävyttämää ja ketään kumartelematonta ominaislaatua kuvaavista kaskuista liittyy yliopiston kansainväliseen toimintaan. Yhdysvaltain varapresidentti Lyndon Johnson kävi Suomen vierailullaan 1963 myös Turun yliopistossa. Varapresidentti ei ollut järin kiinnostunut syrjäisen maailmankolkan provinssiyliopistosta ja vierailijan puoliso Lady Bird kunnostautui jakelemalla kuulakärkikyniä yleisölle. Nurmela huomauttikin vierailun päättyessä ulkoministeriön edustajana kierroksella olleelle Max Jacobsonille: Älä toiste enää tuo tänne tuollaisia hampuuseja!

Teksti: Timo Niitemaa
Kuvat: Turun yliopiston arkisto (ellei toisin mainita)