Tarvitaan humanistinen yliopisto
Humanistinen tiedekunta oli alusta lähtien vahvasti esillä Turun Suomalaisen Yliopistoon perustettavia tiedekuntia pohdittaessa. Yliopiston syntysanojen lausuja maisteri K.N. Rantakari julisti jo niin sanotussa suuressa yliopistokokouksessa Helsingissä joulukuussa 1917: Meillä tulee olla juuri lännen portilla, Turussa, yliopisto, humanistisia tieteitä palveleva yliopisto.
Myös useat yliopiston perustamiskeräyksen suurlahjoittajat suosivat humanistisia tieteitä. Erityisesti ns. kansallisten tieteiden katsottiin parhaiten edistävän perustajien suomalaisuuspyrkimyksiä. Niinpä rahoitussitoumuksia saatiin muun muassa Suomen historian, suomen ja sen sukukielten tutkimuksen sekä kirjallisuuden professuurien perustamiseen. Humanistisen tutkimuksen ja opetuksen tiedettiin lisäksi sitovan moneen muuhun tieteenalaan verrattuna vähemmän yliopistoseuran niukkoja taloudellisia resursseja. Näin päätyminen alan tiedekunnan perustamiseen oli varsin luonnollista.
Myöskään toimitilojen järjestäminen humanisteille ei tuottanut suurta ongelmaa. Yliopistoseura oli hankkinut 1920 omistukseensa entisen Phoenix-hotellin Turun Kauppatorin laidalta. Sinne sopivat kaikki humanistisen tiedekunnan tarvitsemat opetus- ja työskentelytilat. Kun vielä yliopiston kirjastokin saatiin samaan rakennukseen, oli aloittavalla tiedekunnalla hedelmälliset olosuhteet niin tutkimukseen kuin opetukseen. Phoenix toimi sekä yliopiston päärakennuksena että humanistien ”kotipesänä” aina 1950-luvulle asti.
Kun yliopisto aloitti toimintansa 1922, virkaan astuneista seitsemästä professorista neljä kuului humanistiseen tiedekuntaan. Opiskelijoita ilmoittautui 56. Toiminta alkoi kesällä, sillä yliopiston lukuvuoteen kuului helsinkiläisestä esikuvastaan poiketen kolme lukukautta. Valitetaan, että meillä yliopistoissa laiskotellaan ja pidetään aivan liian pitkiä lomia, kuului erään perustaja-aktivistin perustelu kesälukukauden käyttöön otolle. Kolmannesta lukukaudesta tosin luovuttiin jo seuraavana vuonna, mutta kokeilun perintönä Turussa järjestettiin jatkossakin opetusta ja kursseja kesäisin.
Aluksi panostettiin, ehkä jo PR-mielessäkin, korkeatasoisten luentojen järjestämiseen. Tässä onnistuttiinkin melko hyvin. Phoenixin sali täyttyi usein kuulijoista, sillä uuden yliopiston luennot kiinnostivat opiskelijoiden lisäksi laajasti myös kaupunkilaisia. Avajaisluennossaan rehtoriksi valittu Suomen historian professori A.H. Virkkunen luotasi kansallisuus- ja itsenäisyysaatteen kehitystä Suomessa. Kirjallisuuden professori V.A. Koskenniemi aloitti luentosarjalla Goethen nuoruudesta. Suomen ja sukukielten professori H. Ojansuu johdatteli kuulijoitaan itämerensuomalaisten kielten opintoihin. Filosofian professori Eino Kaila käsitteli puolestaan uusinta psykologiaa sekä tietoteoriaa.
Korkean tason varmistamiseksi luennoitsijoita hankittiin Helsingistäkin. Niinpä esimerkiksi yliopiston kansleriksi nimitetty valtioneuvos J.R. Danielson-Kalmari piti luentosarjan Kustaa Mauri Armfeltin toiminnasta ja dosentti Edwin Flinck (Linkomies) Rooman kirjallisuudesta Augustuksen aikakaudella.
Tiedekunnan toiminta käynnistyi sikäli kangerrellen, että sen ensimmäiseksi dekaaniksi valittu Heikki Ojansuu kuoli yllättäen jo keväällä 1923 ja rehtori Virkkunen seuraavana vuonna. Tiedekuntaan perustetut virat saatiin kuitenkin ajan myötä täytettyä ja normaali opetustoiminta käyntiin.
Myös toiminnan laajentamista suunniteltiin. Opiskelijamäärän pelättiin supistuvan, jos ei huolehdittaisi valintamahdollisuuksien lisäämisestä aineyhdistelmissä. Erityisesti kaivattiin kielitieteiden oppituoleja, mutta yliopiston talousvaikeudet eivät tehneet niiden perustamista mahdolliseksi. Niinpä kieliaineiden opetuksessa jouduttiin turvautumaan erilaisiin tilapäisjärjestelyihin. Lopulta ensimmäisenä vieraiden kielten oppituolina tiedekuntaan saatiin germaanisen filologian professuuri vuoden 1925 alusta.
Myös aivan toisenlainen kielikysymys leimasi yliopiston alkuaikojen toimintaa. Ruotsinkielisten ehdoton hegemonia Helsingin yliopistossa oli ollut yksi Turun Suomalaisen Yliopiston perustamisen motiiveista. Ajan kärkevä kielitaistelu varjosti myös Turun kahden uuden yliopiston toimintaa.
Kuvaava esimerkki kielitaistelun vaikutuksista ja kiemuroista oli arkeologian professuurin kohtalo Turun yliopistossa. Kun Åbo Akademihin oli perustettu teologinen tiedekunta tupakkayhtiö P.C. Rettigin lahjoituksen turvin, vaadittiin yhtiöltä vastaavaa lahjoitusta myös suomenkieliselle taholle. Yhtiötä painostaakseen suomenmieliset julistivat Rettigin tuotteille jopa kuluttajaboikotin. Painostus johti siihen, että Rettig päätti lahjoittaa Turun yliopistolle varat arkeologian professuuria varten.
Hanke eteni aluksi ripeästi. Humanistinen tiedekunta ehdotti kutsuttavaksi virkaan Kansallismuseon osastonjohtaja FT Juhani Rinteen. Myös konsistori päätti puoltaa tätä kiistattomasti pätevää ehdokasta. Ennen kuin kansleri ehti suorittaa lopullisen nimityksen, paljastui kuitenkin, että Rinteen perheen kotikieli oli ruotsi. Suomalaisuusliikkeen äänenkannattajat nostivat asiasta valtavan mediamylläkän. Väitettiin, että muukalaisille suopea henki oli nyt pesiytymässä yliopistoon, joka oli perustettu nimenomaan suomalaisen kulttuurin linnakkeeksi. Jupakka uhkasi jo vaarantaa yliopiston varainkeräyskampanjan. Seurauksena oli, että kansleri jätti nimityksen suorittamatta ja professuurin perustaminen raukeni.
Kiihkeät suomenmieliset tulivat näin torpanneeksi oman saavutuksensa. Rettig-yhtiö osoitti kuitenkin joustavuutta ja suostui muuttamaan lahjoitusehtoja siten, että vuoden 1926 alusta voitiin perustaa niin sanottu vaihtuva professuuri. Sellaiseksi valikoitui sosiologia.
Sosiologia sekä jo alkuperäisiin oppituoleihin kuulunut taloustiede edustivat tiedekunnan yhteiskuntatieteellistä puolta. Samoihin aikoihin rehtori Koskenniemi teki varsin ennakkoluulottoman aloitteen journalismin opetuksen käynnistämisestä yliopistossa. Aktiivisena lehtimiehenä Koskenniemi katsoi maan kaipaavan akateemisesti koulutettua toimittajakuntaa. Varojen totaalinen niukkuus esti kuitenkin hankkeen toteuttamisen, vaikka aloitetta kannatettiin laajasti.
Tiedekunnan oppiainevalikoima pysyi kuitenkin suhteellisen suppeana. Kun kaikki Turkuun perustetut oppiaineet olivat edustettuna myös Helsingin yliopistossa, tiedekunnalle ei toiminnan alkuvuosikymmeninä päässyt kehittymään selkeää omaa profiilia. Profiilia toki nostivat eräät etevät ja julkaisuillaan kansainvälistäkin mainetta saavuttaneet professorit. Sellaisia olivat esimerkiksi suomen ja sukukielten professorit Heikki Ojansuu ja Martti Rapola, sosiologian professori Uno Harva sekä filosofian ja psykologian professori Eino Kaila. Kaila muun muassa perusti yliopistoon maan ensimmäisen psykologian laboratorion.
Turun yliopiston toiminnan vakiinnuttamisessa ja kamppailussa läpi jatkuvien talousvaikeuksien tiedekunnan edustajilla oli kuitenkin näkyvä rooli. Lukuun ottamatta maantieteen professori J.G. Granön lyhyttä rehtorikautta 1930-luvun alussa yliopistoa johtivat aina sotien loppuun asti humanistiprofessorit: A.H. Virkkunen 1921-24, V.A. Koskenniemi 1924-32 ja E.W. Juva 1934-45.