Kullankaivajaveljesten jättilahjoitus Turun yliopistolle

Pronssilaatan asettamisen taustalla on Joutsenen kullankaivajaveljesten huikea tarina, joka alkoi nykykampuksen naapurista Nummenpakalta, kiersi Klondiken kultamaiden kautta Helsingin Esplanadille ja takaisin Vesilinnanmäelle, jonka nimi muuttui nyt Yliopistonmäeksi. Tarinan sankarit olivat Kaarinan pitäjänseppä Johnssonin pojat, vuonna 1865 syntynyt Karl Fredrik eli Kalle ja kolme vuotta nuorempi Anton Fabian. Veljesten isoisä oli toiminut Kaarinan seurakunnan lukkarina. Sepän perheenkin kotina oli seurakunnan lukkarinmökki, joka lienee sijainnut jossain nykyisen ylioppilaskylän vaiheilla.

Helppoa sepän perheellä ei ollut, sillä isä kuoli jo poikien ollessa pieniä. Kuitenkin isänsä jälkiä metallialalla seurannut vanhempi veli Kalle onnistui hankkimaan hiukan ammattikoulutusta. Hän suoritti teollisuuskoulussa sekä kone- että sähköteollisuuskurssit. Hän opiskeli myös saksan ja englannin kieliä. Anton-veli joutui isän varhaisen kuoleman takia tyytymään vain kiertokouluun.

Tuhansien muiden suomalaisten tavoin veljekset haikailivat vuosisadan lopulla ”rapakon taakse” paremman ja vapaamman elämän perään.  Vuoden 1896 kesällä Anton seilasikin Amerikkaan työnhakuun. Kun veljesten äiti seuraavana keväänä kuoli, päätti Joutseneksi sukunimensä suomentanut Kalle seurata veljeään. Hän yritti tavoittaa tätä kirjeellä, mutta paikasta toiseen liikkuva Anton ei postia koskaan saanut.

Elokuussa Kalle kuitenkin astui Helsingissä laivaan, joka purjehti Hulliin Englantiin. Sieltä matka jatkui Kanadan Quebeckiin ja edelleen Vancouveriin ja päätyi syyskuun lopulla Yhdysvaltain luoteisosan suureen kaupunkiin Seattleen, jossa asusteli niihin aikoihin jo useita tuhansia suomalaisia. Monien suorastaan ällistyttävien sattumien jälkeen veljekset kohtasivat onnekkaasti paikallisen hotellin saloonissa.

Riemukkaan tapaamisen jälkeen veljesten ei tarvinnut kauan tuumailla, kun syntyi päätös lähteä yhdessä onnea etsimään Klondiken kultamaille. Kaksi seikkailijaa oli edellisenä vuonna löytänyt Kanadan Yukonin erämaan Klondike-joelta kultaa. Tieto löydöstä oli nyt kiirinyt koko Amerikan mantereelle ja aikaansaanut historiallisen kultaryntäyksen, josta Charles Chaplinkin teki aikanaan kuuluisan Kultakuume-elokuvansa. Arvioidaan, että parin vuoden kuluessa jopa satatuhatta toiveikasta riensi kilvan kultamaille.

Klondikeen meno oli helpommin sanottu kuin tehty. Kullankaivajille jaetuissa oppaissa neuvottiin, että pohjoisille maille kannattaa lähteä vasta kevään tullen, mutta karaistuneet suomalaiset päättivät lähteä vielä syksyllä matkaan. Alaskan rannikolta kultamaille päästäkseen oli ensin ylitettävä kahden ja puolen kilometrin korkuiset rannikkovuoret ja sitten matkattava kelkalla ja veneellä seitsemän sataa kilometriä Yukon-joen vesistöjä pitkin. Varusteita ja muonavaroja tarvittiin parin tuhannen kilon verran. Edessä oli jäisiä vuorenseinämiä, paukkuvia pakkasia, lumimyrskyjä ja monenlaisia vaaroja ja vastuksia.  

Mutta veljeksiltä ei puuttunut rohkeutta ja päättäväisyyttä. Jäiset vuoret ylitettiin jouluun mennessä ja helmikuussa saatiin kelkat Lebargen järven pohjoisreunaan, jossa jäätiin odottamaan Klondike-joen vapautumista. Odotusaikana veljekset etsivät läheisestä metsästä puutavaraa ja veistivät tukevan veneen. Loppumatka jokea pitkin tehtiin jäälohkareiden keskellä ennen kuin kevättulva ehti hurjimmilleen. Koskia ja karikoita riitti silti. Myös keripukki uhkasi yksipuolisella ravinnolla eläviä matkalaisia. Veljesten matkakassakin oli Dawson Cityyn päästyä huvennut 75 senttiin.

Klondike- ja Yukon -jokien risteykseen kiihkeä kultakuume oli jo vajaassa vuodessa kasvattanut muutaman tuhannen asukkaan kaupungin kauppoineen, pankkeineen, saluunoineen ja ilotaloineen. Dawson Cityn laitamille veljekset pystyttivät telttansa sekä muona- ja tarvikevarastonsa. Ensimmäisenä kesänä he pestautuivat kullanhuuhdontatöihin eräälle englantilaiselle ja tienasivat 500 dollaria. Nyt he arvelivat rahojensa riittävän oman valtausalueen lunastamiseen.

Seuraavana kesänä he pääsivätkin kiinni omaan valtaukseen, ensin vuokraamalla ja parin vuoden sisällä ostamalla ja laajentamalla omaa valtaustaan, joka sai nimen Dominion Creek n:o 21. He saivat alueen edullisesti, koska edelliset yrittäjät luulivat jo tyhjentäneensä sen kultahipuista. Valtauksen merkiksi pystytettiin valtava lippu, joka on tänäänkin nähtävänä Liedon Vanhalinnan portaikon seinällä.

Kalle (kuvassa) oli tekniikan mies ja uskoi kultaa saatavan runsaastikin, kunhan kaivuu- ja huuhdontamenetelmät uudistetaan perusteellisesti. Aluksi veljekset rakensivat talven aikana huuhteluränninsä pukkien päälle, niin että niitä voitiin siirrellä sorakasojen viereen ja käyttää voimakasta kevättulvaa hyväksi. Muut kärräsivät soran rannan lähelle rakennettuun kiinteään huuhtelukouruun ja olivat paljon hitaampia. Veljesten rännin reunaan tarttui muun muassa tuhti neljänneskilon painoinen kultakimpale, joka säästettiin onnekkaaksi muistoksi ja kuuluu tänä päivänä Turun yliopiston kokoelmiin.

Varsinainen vallankumous oli kuitenkin kaivuun uudistaminen. Kun muut sulattivat ikiroutaista soraa polttamalla nuotiota sen päällä viikkotolkulla, Kalle kehitti laitteiston, jossa kuumaa höyryä puskettiin onton poran kautta maan uumeniin. Parin vuorokauden kuluttua maa suli pohjakallioon asti niin laajalta alueelta, että voitiin kaivaa aukko konetoimista hissilaitetta varten.  

Seuraavina vuosina veljekset jatkoivat menestyksellisesti kaivuuta samalla palstalla, parantelivat laitteitaan ja palkkasivat myös apuvoimaa. Muhkeita tienestejään Johnsson Brothers ei törsännyt huvituksiin, vaan talletti tunnollisesti Kanadan Kauppapankkiin. Keväällä 1904 päätettiin, että nyt saa kullankaivajan elämä riittää. Veljekset möivät valtauksensa, koneensa ja tarvikkeensa. Vuosien ansiot siirrettiin Suomeen Kansallis-Osake-Pankkiin avatulle tilille. Ostettiin uudet puvut ja tehtiin pieni Amerikan kiertomatka. New Yorkissa astuttiin vihdoin laivaan ja tultiin elokuun lopulla 1905 Southamptonin kautta Helsinkiin – keskelle kiihkeää ja levotonta aikaa.

Ensi töikseen veljekset ostivat – silkalla käteisellä – Pohjois-Esplanadilta kuusikerroksisen kivitalon, jossa oli asuntoja ja liikehuoneistoja sekä oma sähkölaitos. Siihen he asettuivat itsekin asumaan ja hoitelemaan moninaisia liikeasioitaan sijoittaen rahojaan mm. puunjalostus- ja kaivosteollisuuteen sekä kasvihuonetuotantoon. Veri veti Kallen vielä kerran kullan etsintään vuonna 1912, nyt Alaskan läntiseen naapuriin, Vladivostokin seudulle. Mutta tällä kertaa ei onnestanut. Ainoa tuominen oli Kallen ostamat arvokkaat, koko Siperian käsittävät keisarillisen armeijan strategiset kartat. Ne luovutettiin aikanaan Turun yliopiston maantieteen laitoksen kokoelmiin.

Veljekset seurasivat ajan tapahtumia Suomessa, osallistuivat silloin tällöin erilaisiin isänmaallisiin tilaisuuksiin, mutta muuten elivät varsin erakkomaisesti. Joku saattoi Esplanadilla tunnistaa kookkaat kävelijät ja supista toverilleen: ”Tuossa menevät ne rikkaat kullankaivajaveljekset.”

Veljekset elivät koko ikänsä poikamiehinä ja halusivat, että heidän omaisuutensa aikanaan siirtyisi palvelemaan jotain tärkeää suomalaiskansallista tarkoitusta. Kun Anton-veli yllättäen kuoli 1942, he eivät olleet ehtineet järjestää perintöasioitaan. Tuolloin osa yhteisestä omaisuudesta siirtyi heidän velivainajansa pojalle, jolle nämä olivat jo lahjoittaneet maatilan arvellen tämän siten saaneen kohtuullisen osansa.

Karl Fredrik Joutsen halusi nyt pikaisesti selvittää perintöasiat. Veljesten lakimiehenä toimi varatuomari Yrjö Raevuori, joka oli Turun yliopiston perustajajäseniä ja toimi sen tilintarkastajana. Raevuori ehdotti harkittavaksi, että Joutsen testamenttaisi omaisuutensa Turun yliopistolle. Näin se palvelisi parhaiten sekä kansallisia tarkoituksia että veljesten lapsuuden kotikaupungin kukoistusta.

Joutsen piti ehdotusta erinomaisena ja testamentti tehtiin sen mukaisesti. Vaatimattoman Kallen ainoa ehto oli, että lahjoitusta ja sen tekijää ei saisi paljastaa edes yliopiston rehtorille ennen lahjoittajan kuolemaa. Karl Fredrik Joutsen kuoli joulun alla 1948 ja testamentti pantiin toimeen. Ja todellakin, pelkästään Esplanadin kivitalon myynnistä saatiin rahasumma, joka reippaasti vastasi koko yliopiston tulevan kirjaston rakennuskustannuksia.

Teksti: Timo Niitemaa
Kuvat: Turun yliopiston arkisto (ellei toisin mainita)