Keijo Virtanen, rehtorina 1997-2012

Kulttuurihistorian professori Keijo Virtanen on Turun yliopiston historian pitkäaikaisin rehtori. Hänet valittiin rehtoriksi keväällä 1997 Keijo Paunion loppukaudeksi tämän tultua nimitetyksi yliopiston kansleriksi. Virtanen oli toiminut vararehtorina vuodesta 1993 lähtien. Hänet valittiin uudestaan rehtoriksi vielä neljä kertaa. Ensimmäiset valinnat suoritti yliopiston vaalikollegio. Viimeisestä valinnasta huolehti uuden yliopistolain mukaisesti vuonna 2009 yliopiston hallitus. Runsaan 15 rehtorivuoden jälkeen Virtanen jäi eläkkeelle elokuussa 2012.

Jo Tauno Nurmelan aikana 1960-luvulla oli alkanut prosessi, jossa Turun kuten muidenkin maan yliopistojen toiminta, asema ja merkitys yhteiskunnassa muuttuivat täydellisesti. Virtasen pitkä rehtorikausi merkitsi uudenlaisen yliopiston lopullista vakiintumista ja sen toimintamuotojen muokkautumista. Sivistystehtäväänsä ja riippumattomuuttaan korostavasta pienestä yhteiskunnan eliittilaitoksesta oli tullut massayliopisto, jonka tehtävänä on ennen muuta palvella yhteiskunnan määrittelemiä tarpeita sekä tutkimuksen että korkeimman koulutuksen alalla.

Maa oli Virtasen aloittaessa rehtorina selviämässä laman kurimuksesta. Silti paluuta entiseen ei enää ollut. Tavaroiden, pääoman ja työvoiman liikkeiden kansainvälisen vapautumisen ja globaalitalouden oloissa yhteiskuntapolitiikan keskeiseksi sisällöksi tuli maan kilpailukyvyn turvaaminen. Tämä koski kaikkia elämänalueita, myös yliopistoa.

Yhtäältä tieteellisen tutkimuksen ja korkeimman koulutuksen nähtiin kuuluvan yhteiskunnan tärkeimpiin voimavaroihin. Niihin on panostettava juuri kilpailukyvyn turvaamiseksi. Toisaalta yliopistoilta vaadittiin nopeammin sovellettavia tuloksia, entistä parempaa toiminnan ”hyötysuhdetta”. Yliopistoja alettiin muokata osaksi ”kansallista innovaatiojärjestelmää”, jossa tutkimuksen tulokset ovat nopeasti ja tehokkaasti hyödynnettävissä ja korkein koulutus vastaa joustavasti yhteiskunnan osaamistarpeisiin.

Toiminnan tehostamista tavoiteltiin liiketaloudesta tutuilla keinoilla. Yliopistoihin tuotiin strateginen ajattelu, tulosohjaus, uudenlaiset johtamismenetelmät, tutkijan urapolut ja uusi kannustava palkkausjärjestelmä työajan seurantoineen. Kehitystä ohjattiin rakentamalla ministeriön ohjauksessa yhteisiä laatu- ja arviointijärjestelmiä, ohjaamalla tutkimuksen tukea ns. huippuyksiköille ja lisäämällä yhteiskunnan tarpeista lähtevien hankkeiden osuutta vapaan, tutkijalähtöisen tutkimusrahoituksen rinnalla ja sijasta.

Tämä kehitys koettiin yliopistoyhteisössä osin vieraaksi, jopa uhkaavaksi. Rehtorina Virtanen jakoi tämän huolen ja se näkyi muun muassa vahvoina kannanottoina hänen huolella valmistelluissa lukuvuoden avajais- ja vuosijuhlapuheissaan. Esimerkiksi syksyn 2008 avajaispuheessa hän epäili, että jo pitkään vallalla ollut näkemys suomalaisten yliopistojen valjastamisesta välittömän hyvinvoinnin ja talouskasvun moottoreiksi on yliopistouudistuksen keskeinen motiivi. Toisaalta hän näki muutosprosessin vääjäämättömäksi ja katsoi, että kehitykseen voi parhaiten vaikuttaa siinä itse aktiivisesti mukana olemalla.

Niinpä juuri Virtanen oli ensimmäinen Turun yliopiston rehtori, joka loi hyvin toimivat suhteet yliopistojen toimintaa ohjaavaan opetusministeriöön. Hänen kaudellaan myös yliopiston yhteydet paikalliseen yritystoimintaan, elinkeinoelämään, kuntapäättäjiin ja myös mediaan nousivat uudelle tasolle. Yliopistosta kehkeytyi varsinaissuomalaisen talouselämän veturi, jota on pidetty usein jopa alueen tärkeimpänä menestystekijänä. Virtanen kantoi myös huolta tutkijoiden ja muun yliopistohenkilökunnan työskentelyolosuhteista. Hän oli mm. voimakkaasti kehittämässä tutkijanurajärjestelmää. Hänen aikanaan saatiin myös poistettua henkilökunnan palkkatasoon Turussa kielteisesti vaikuttanut toinen paikkakuntakalleusluokka.  Myös opiskelijoihin Virtanen onnistui rakentamaan hyvät ja toimivat suhteet. Tätä kuvastaa muun muassa se, että hänet nimitettiin eläkkeelle jäätyään ylioppilaskunnan historian kuudenneksi kunniajäseneksi.

Suhteessa opetusministeriöön Virtanen omaksui Suomen alkuaikojen EU-politiikan tapaisen menettelyn: haluttujen uudistusten sisältöön pystyy vaikuttamaan parhaiten omaksumalla aktiivisen roolin niiden käsittelyssä ja toteutuksessa. Hyvä esimerkki on valtiovallan voimakkaasti ajama korkeakoulujen rakennemuutos. Turussa yliopiston ja kauppakorkeakorkeakoulun yhdistäminen oli ollut aika ajoin esillä, mutta todettu aina ”mahdottomaksi”. Virtanen ja Turun kauppakorkeakoulun rehtori Tapio Reponen neuvottelivat oppilaitosten yhdistymisen yhdeksi rakennemuutoksen valtakunnallisista kärkihankkeista, johon saatiin mittavaa rahoitustukea opetusministeriöltä. Hanke toteutui viidessä vuodessa yhtä jalkaa uuden yliopistolain voimaantulon kanssa vuonna 2010. Vaikka yhdistyminen aiheutti etenkin pienemmän osapuolen piirissä monenlaista kipuilua ja kritiikkiäkin, sen toteuttaminen onnistui – vieläpä suunnitellussa aikataulussa.

Yliopiston tutkimustoiminta jatkoi Virtasen kaudella voimakasta kehittymistään. Turun yliopisto vakiinnutti asemansa kansainvälisesti arvostettuna tiedeyliopistona ja menestyi hyvin muun muassa erilaisissa rankingvertailuissa ja arvioinneissa, kansainvälisessä julkaisutoiminnassa sekä kilpaillun tutkimusrahoituksen saamisessa.

Keijo Virtasen rehtorikaudelle vuosituhannen vaihteeseen osui myös ns. Urpo Rinteen tapaus, vakava tutkimusväärinkäytös, joka johti huomattavaan negatiiviseen julkisuuskohuun ja lopulta vankeusrangaistuksiin. Tapaus ja sen käsittely nostivat esiin puutteita tutkimustoiminnan eettisessä ja rahoituksen valvonnassa koko korkeakoululaitoksen piirissä ja valtionhallinnossa. Turun yliopisto selviytyi kohusta ilman suurempia vaurioita, mutta kokemus antoi yliopistolle arvokasta opetusta valvonnan kehittämisessä ja julkisuuden hallinnassa.

Virtasen kaudella jatkui myös yliopistokampuksen rakennustyö vilkkaana. Yhteistyössä Yliopistosäätiön kanssa rakentuivat entiselle Turun kasarmin alueelle kasvatustieteilijöiden Educarium (2001) ja yhteiskuntatieteilijöiden Publicum (2002). Päärakennuksessa ja useissa tiedekuntien rakennuksissa suoritettiin mittavia peruskorjauksia. Sirkkalan kasarmin entisiin arvorakennuksiin kunnostettiin tilat historiantutkijoille (2006) sekä kulttuurien ja taiteiden tutkijoille (2009). Suuri uusi rakennuskohde oli yhdessä kaupungin ja valtion kanssa toteutettu ICT-talo (2006).

Kampusalueen rakentamisessa päästiin vuosikymmenien ponnistelujen jälkeen tilanteeseen, jossa lähes kaikilla yliopiston tieteenaloilla on ajan- ja tarkoituksenmukaiset toimintatilat. Positiivisen kehityksen kääntöpuolena ovat olleet jyrkästi kasvavat tilakustannukset, jotka uusien talousoppien mukaisesti kohdistuvat entistä suoremmin laitoksille uhaten varsinaisen toiminnan rahoituspohjaa.

Elämäkertaa ja tutkijanuraa

Vuonna 1945 Naantalissa sähköasentaja Vilho Virtasen perheeseen syntyneen Keijo Virtasen elämäntaival kuvastaa tasa-arvoistuvaa sodanjälkeistä Suomea, jossa lahjakkailla työläisperheen lapsilla on ollut entistä paremmat mahdollisuudet yhteiskunnalliseen nousuun ja akateemiseen uraan.

Virtanen kirjoitti ylioppilaaksi Naantalin yhteiskoulusta 1964 ja aloitti yleisen historian opiskelun Turun yliopistossa 1966. Opintojen rahoittaminen niin lukiossa kuin alkuun yliopistossa tosin vaati ”tavalliselta Virtaselta” vapaa-ajan käyttämistä melko tarkoin ansiotöihin – muun muassa Naantalin kaupungin puutarhaosastolla ja Barkerin tekstiilitehtaalla Turussa.

Opiskelun jo alettua töitä löytyi myös yleisen historian laitokselta. Ensimmäisessä pestissään tutkimusapulaisena Virtanen sai tehtäväksi postittaa haastattelulomakkeita Suomeen palanneille Amerikan siirtolaisille. Tästä syntyi virike omaan tutkimusharrastukseen, joka on lyönyt leimansa niin Virtasen opinnäytetöihin gradusta väitöskirjaan asti kuin myöhempään tieteelliseen tuotantoonkin. Tieteellistä kiinnostusta täydensi jo kouluaikana alkanut amerikkalaisen populaarikulttuurin harrastus. Aktiivisen keräilijän kokoelmiin kuuluvat niin Tex Willer -sarjakuvat kuin Elvis Presleyn äänilevyt.

Amerikan siirtolaisuus, amerikkalaisen kulttuurin vaikutukset Euroopassa, eri kulttuurien vuorovaikutus sekä vieraaseen kulttuuriin sopeutuminen ovat olleet hänen keskeisiä tutkimusaiheitaan. Virtanen on ollut myös keskeisenä henkilönä perustamassa Pohjois-Amerikan tutkimuksen John Morton -keskusta Turun yliopiston yhteyteen 2013.

Keijo Virtanen on tehnyt kotimaisen akateemisen uransa Turun yliopistossa. Hän suoritti 1972 filosofian kandidaatin, 1977 lisensiaatin ja 1980 tohtorin tutkinnon yleisen historian oppiaineessa. 1970- ja 1980-luvuilla hän toimi oppiaineen assistenttina, vt. apulaisprofessorina ja Suomen Akatemian tutkijana. Vuonna 1972 yliopistoon perustettiin ensimmäisenä Suomessa erityinen kulttuurihistorian oppiaine. Oppiaine veti heti nuoren tutkijan kiinnostuksen puoleensa. Hän toimi vt. professorina vuodesta 1983 alkaen, kunnes hänet vuonna 1990 nimitettiin oppiaineen professoriksi. 1970- ja 1980-luvuilla Virtanen suoritti useita konferenssi- ja eripituisia tutkimusmatkoja USA:han ja Kanadaan toimien mm. tutkimusassistenttina ja Fulbright-tutkijana Michiganin yliopistossa. Hän toimi myös Journal of American History -tiedejulkaisun Suomen toimittajana 1992–2012.  

Kulttuurihistorian oppiaine sai monien vaiheiden jälkeen ensimmäisen professorinsa Veikko Litzenin vasta 1978. Oppiaine määriteltiin aluksi ennen kaikkea korkeakulttuuriin keskittyväksi oppi- ja tyylihistoriaksi. Litzén ryhtyi kuitenkin heti laajentamaan kulttuurin käsitettä. Hänen mukaansa kulttuuri sisältää itse asiassa kaiken inhimillisen toiminnan, tieteenala luo siihen vain oman näkökulmansa ja tutkii tapahtumien ja ilmiöiden merkityksiä. Keijo Virtanen jakoi tämän laajan kulttuurikäsityksen, mutta painotti entistä selkeämmin myös antropologisia vaikutteita. Virtasen arvioidaan tuoneen oppiaineeseen muitakin uusia painotuksia korostamalla populaarikulttuurin tutkimista ja ajan monikerroksellisuutta.

Pitkä rehtorikausi ja laaja tiedehallinnon kokemus ovat näkyneet myös osallistumisessa tiede- ja tutkimuspoliittiseen keskusteluun. Virtanen on toiminut valtion tutkimus- ja innovaationeuvoston jäsenenä kahteen otteeseen 2000-luvulla ja julkaissut aiheesta useita artikkeleita ja laajoja kirjoituksia kokoomateoksissa.

Virtanen on ollut myös aktiivisesti kehittämässä kotikaupunkinsa Turun kulttuurielämää. Hän johti kaupunginhallituksen asettamaa komiteaa, joka laati selvityksen kulttuuritoiminnasta ja tavoitevision sen kehittämisestä. Tämän komitean linjaukset loivat edellytyksiä Turun kulttuuripääkaupunkivuoden 2011 hakemiselle ja toteuttamiselle. Virtanen toimi myös kulttuurivuoden valmistelua johtavan neuvottelukunnan puheenjohtajana. Keijo Virtasen kansainvälisistä kulttuuritehtävistä mainittakoon nimitys Viron kunniakonsuliksi Turussa ja Varsinais-Suomessa 2001.

Keijo Virtanen joutui luotsaamaan yliopistoaan aikana, jolloin monet uudistukset, talouden, tiede- korkeakoulupolitiikan uudistukset myllersivät akateemista maailmaa. Hän pyrki sovittelemaan eri intressejä ja keskustellen löytämään kompromisseja, jotka eri tahot voivat hyväksyä.

Hänen johtamistapaansa on moitittu joskus pehmeäksi ja päättämättömäksi. Toisaalta hänet tunnetaan taitavana ja sitkeänä neuvottelijana, joka perehtyy tunnollisesti käsiteltäviin asioihin. Virtasen rehtorikauteen kuuluu monia tiukkoja vääntöjä niin yliopiston sisällä kuin vaikkapa suhteessa opetusministeriöön. Yliopiston ja kauppakorkeakoulun yhdistämisen ohella tiukimpiin kuuluivat kamppailut hammaslääketieteen peruskoulutuksen palauttamisesta sekä diplomi-insinöörin tutkinnonanto-oikeuden saamisesta yliopistolle. Molemmat pitkään havitellut tavoitteet toteutuivat keväällä 2003.

Eräs piirre kuvaa Keijo Virtasen luonnetta ja suhdetta yliopistoonsa erinomaisesti, nimittäin voimakas sitoutuneisuus. Virtanen kertoo usein itse kolmivuotiaan lapsenlapsensa näkemyksestä, jota tämä ei hevin suostunut muuttamaan: Mamma asuu Kaskenkadulla. Pappa asuu yliopistolla.

Teksti: Timo Niitemaa
Kuvat: Turun yliopiston arkisto (ellei toisin mainita)