Miälecast-podcast: vaativuus ja perfektionismi

Podcastin tekstivastine:

T: Hei! Tervetuloa kuuntelemaan Turun yliopiston opintopsykologien podcastia Miälecäst. Mun nimi on tiina

S: ja mun nimi on Saara. Tämän kertainen jakso käsittelee sellaista yliopisto yhteisössä varmaan aika monellekin sangen tuttua aihetta kuin vaativuutta ja perfektionismi. Se on ehkä lyhyesti sanottuna sama kuin täydellisyyden tavoittelu. Miten sinä muuten Tiina vielä kuvailisit sitä?

T: Niin ehkä siihen liittyy sellaista kriittisyyttä ja ajatuksia siitä, että aina pitäisi tehdä paremmin ja korjata kaikki asiat parhain päin ja ei saisi tehdä virheitä ja aina voisi tehdä enemmän. Ehkä just sitä, että on vaikea olla tyytyväinen oikeastaan mihinkään mitä tekee tai aina voisi tehdä paremmin.

S: Ja niinhän se itse asiassa on, että aina voisi tehdä paremmin. Elikkä se on aika hankalaa, jos on sellainen olo, että tämä ei ole vielä valmis, koska voin tehdä tämän vielä paremmin, eikä pysty lopettamaan sitä.

T: Joskus joku sanoi, että no enhän minä ole mikään perfektionisti, kun en tee täydellisesti asioita. Siinä se joku dilemma voi just olla, että ikään kuin pyrkii johonkin sellaiseen, mikä ei oikeastaan ole edes mahdollista.

S: Niinpä. Ja sitten väkisinkin jää aina sinne alle ja ajattelen, että en tee täydellistä, vaikka oikeasti mielessään kuitenkin on pyrkinyt johonkin sellaiseen ideaalikuvaan, mikä ei välttämättä ollenkaan olisi realistinen ja on koko ajan semmoinen tyytymätön olo ja riittämätön olo kun ei saavuta sitä tavoitetta. Tarkoititko jotain tämän tapaista?

T: Juu juu kyllä. Nyt kun tuon sanoit, niin tuli mieleen, että ne negatiiviset tunteet ovat varmaan tosi paljon läsnä, kun kokee, että en pystykään saavuttamaan niitä tavoitteita, mitä pitäisi tai mitä olen itselleni asettanut.

S: Sitten jos on näin, että pelkästään se täydellinen on hyvä, niin sehän tarkoittaa sitä, että siinä on ikään kuin epäonnistumisen mahdollisuus tosi lähellä. Kaikki mikä ei ole sitä täydellistä on sitten epäonnistumista. Siihenhän liittyy usein sellainen mustavalkoisuus eli joku on joko täydellinen tai epäonnistunut.

T: Se kokemus, että olen epäonnistunut ikään kuin todentuu koko ajan, kun sitä täydellisyyttä on niin mahdoton saavuttaa.

S: Onneksi sitä kuitenkin on myös eri asteista, että se ei välttämättä ole ihan ehkä noin ankaraa aina tämä mistä nyt äsken puhuttiin. Voi olla myös, että se koskee ehkä vaan yhtä elämänaluetta ehkä opiskelua tai töitä. Sitten on jotain toisia elämänalueita, joilla pystyy ottamaan rennommin eikä ollenkaan pidä niin tärkeänä, että esimerkiksi koti olisi viimeisen päälle siisti tai muuta. Tai se voi olla, että se koskee melkein kaikkia elämänalueita.

T: Voi olla niin, että on kriittinen itsen lisäksi myös muita kohtaan. Jotenkin on ne kovat vaatimukset myös vaikka niitä läheisiä ihmisiä kohtaan. Toivoo, että hekin tavoittelisivat yhtä suuria asioita tai pyrkisivät niin täydelliseen suoritukseen kun itsekin tai sitten voi olla suopea toisia kohtaan ja armollinen, mutta ne kovat standardit ovat vaan itselle. Mutta eihän tämä vaativuus ole jotenkin pelkästään huono asia, että eikö se ole myös vahvuus jossain tilanteessa.

S: Kyllähän se ehdottomasti siten on, että siihen sisältyy myöskin semmoista joskus ihan uskomatonta sinnikkyyttä. Pystyy hirveästi näkemään vaivaa ja jaksaa nähdä vaivaa, että saa jonkun tärkeän asian tehtyä valmiiksi ja saa hyvää jälkeä aikaan. Sen takia se varmaan onkin niin, että siitä on usein vaikea ehkä tiedostaa tai vaikea päästä siitä eroon, koska siitä saa paljon myönteistä palautetta, kun tekee ne asiat niin hyvin. Sehän on tietysti hyvä, että pystyy siihen, mutta se voi muuttua just ongelmaksi jos se on se ainoa tapa miten pystyy toimimaan.

T: Se on vähän niin kuin osa itseä, että jos ei nyt ihan osa identiteettiä, mutta omaa minäkäsitystä, että olen tämän tyyppinen ihminen, että ponnistellen kovasti ja minulla on kunnianhimoa ja haluan päästä pitkälle.

S: Myös koulussa just tuosta saa hyvää palautetta, niin se ei ole ihme, että sitten, kun tulee yliopistolle, niin se on voinut vakiintua jo sellaiseksi niin vahvaksi osaksi sitä kuvaa omasta itsestään. Sitä ei osaa edes kyseenalaistaa, että olisi edes olemassa sellaista vaihtoehtoa, että toimisi toisin. Sitten kun yliopistolla työn määrä lisääntyy niin paljon, että kuinka paljon pitää eri kurssien suorittamisen eteen nähdä vaivaa ja kuinka paljon pitää tehdä asioita niin siitä voi tulla kyllä ongelma, koska ei enää pysty tekemään kaikkea yhtä täydellisesti. Aika ei vaan yksinkertaisesti riitä.

T: Tämä on varmaan juuri se syy miksi ehkä meidän kaikkien kannattaa vähän pohtia tätä asiaa omassa itsessään, millaista se vaativuus minulla on. Missä asioissa se on hyvä juttu, että milloin sitä voikin vaalia, mutta milloin ehkä olisi hyvä olla vähän armollisempi. Sitten voi miettiä jotenkin käytännön kannalta sitä, kun se aika ei vaan kaikkeen riitä, niin miettii, vaikka priorisoinnin tai jonkun muun tällaisen kautta, että mihin sitä aikaa kannattaa laittaa, mikä on se tärkeä ja tärkeät asiat, mihin todella haluan panostaa ja satsata. Mitkä olisi sellaisia asioita mistä voi mennä vähän kevyemmin läpi, mitkä ei ehkä ole ihan niin hirveän tärkeitä.

S: Tuossa todella hienosti minun mielestä kuvasit sen sellaisen miten sellaisesta liiallisesta vaativuudesta pystyisi jalostamaan sellaista erottelukykyä, että sitten ne asiat, jotka haluan tehdä todella hyvin, pystyn tekemään hirveän hyvin. Tiedän, että minussa on se just se sinnikkyys ja ehkä joku yksityiskohtien erottamisen taito ja pystyn hiomaan pitkään asioita, jaksan tehdä sitä. On ne asiat, jotka haluan tehdä viimeisen päälle, mutta toisaalta on asioita, joiden kohdalla en jatka sitä hiomista niin loputtomasti, koska sitten siihen menisi liikaa aikaa. Jos tällä tavalla pystyy ikään kuin jalostamaan sen ominaisuutensa niin se on aika hieno.

T: Se varmaan vaatii sitä, että ymmärtää, että välillä joutuu myös tuottamaan pettymyksen ehkä myös toisille, mutta toki myös itselle, että jos ei pysty kaikkea tekemään 100 % tai enemmänkin. Voiko sietää sitä pettymystä, että tämä ei mennyt niin kuin alun perin toivoin. Se että se on riittävän hyvä, niin olisiko se kuitenkin OK?

S: Musta tuntuu, että tuo on ehkä just se yksi niin kuin vaikeimmista asioista tuossa.

Se pettymyksen tunne, mitä kokee, niin pystyykö sitä sietämään ja ymmärtämään sen, että se kuuluu tähän, mutta silti minä vaikka palautan tuon esseen. Tiedän, että voisin hioa sitä vaikka kuinka paljon vielä, niin minulle on nyt parempi, että palautan sen nyt. Voiko olla tyytyväinen siihen? Se on silloin riittävän hyvä suoritus. Ehkä ei lähelläkään sitä täydellistä, mihin olisi voinut sen vaikka muokata. Se tunne, mitä se herättää, niin se on ehkä just se minkä takia sitä voi olla niin vaikea tehdä muutosta siihen, että jättääkin vähän vähemmän täydellisen työn.

T: Kuitenkin kai siinä voi ihan semmoinen todellinen uupumisen riski olla kyllä lähellä. Jos ajattelee, että tekee yötä myöten, fiilaa niin kuin ihan viimeistä pilkkua myöten ja aamuun saakka jatkaa, niin kyllä se rupeaa sitten aika nopeasti tuntumaan. Tietenkin voi aika pitkään jaksaa sellaisia ympäripyöreitä päiviä, mutta ei ehkä loputtomasti kuitenkaan.

S: Niin käytännössä huomaa, että se usein johtaa itseasiassa lopulta alisuoriutumiseen.

Kun huomaa, että en pysty tekemään tätä niin hyvin kuin haluaisin, niin sitten joko jättää tekemättä ja päättää, että suoritan kurssin ensi vuonna. Silloin panostan siihen niin paljon, että pystyn tekemään sen tosi hyvin tai hioo ja muokkaa tekstiä ja joku parin sivun essee voi jäädä olemaan useammaksi vuodeksi keskeneräisenä, että se on ihan todella sääli sitten, jos käy tällä tavalla. Sitten loppujen lopuksi saa sen takia vähemmän opintopisteitä, että vaatii itseltään liikaa.

T: Tuo on just sitä, kun sanotaan, että enhän voi olla vaativa, kun en edes tee näitä asioita. Kyse voi olla juuri tuosta, kun ei pysty saavuttamaan sitä tavoitetasoa, niin on parempi olla tekemättä ollenkaan. Tämä prokrastinaatio, että lykkää asioita, niin voi vähän johtua samasta syystä. Koska on niin vaikea mielessään tavoittaa sitä omaa tavoitetasoa, niin sitten lykkää sitä asiaa just niin kuin sanoit, niin sinne hamaan tulevaisuuteen. Eikö sitten tämä huijarisyndrooma jotenkin liity tähän asiaan?

S: Se on vähän tällainen populaarimpi termi tämä huijarisyndrooma. Kyllä sillä on hirveän paljon yhtymäkohtia. Vaativuuteen ja perfektionismiin sisältyy usein sellaiset epärealistiset odotukset siitä, että miten hyvä pitäisi olla. Riittämättömyyden tunne on ihan vakiovieras ja sellainen pelko, että koska ne huomaavat, että en ole oikeasti näin hyvä.

T: Joo enkä osaa tätä omaa alaani tai en tiedä riittävästi ja nämä asiat, mitä olen tutkinut tai jotenkin kertonut, niin nämä ei olekaan totta ja olen vain jotenkin kuvitellut tämän asian.

S: Joskus voi olla tällaisia ajatuksia, että on melkein niin kuin tuurilla päässyt edes yliopistolle, koska oikeasti tuntee olonsa usein niin epävarmaksi, mikä on toisaalta taas ihan selvä. Täällä yliopistolla kun on ja opiskellaan, niin kaikki se tiedon määrä on niin valtava, niin kuka sitä nyt ei tuntisi itseään epävarmaksi sen kaiken äärellä. Kun jotenkin kuitenkin pitää paljon tehdä kaikkia suorituksia on jotenkin sillä tavalla siinä arvioitavana koko ajan. Sehän on ihan selvä, että siitä tulee sellainen epävarma olo. Joillakin se kääntyy sellaiseksi huijarin tai sellaiseksi noloksi… että en oikeasti ole niin hyvä kuin ne luulevat.

T: Mitä sinä Saara ajattelet, että mistä nämä jotenkin juontaa juurensa? Miksi me ollaan niin vaativia ja meissä on tällaisia täydellisyyden tavoittelijoita?

S: Kyllä minulla tulee ensimmäisenä mieleen ainakin se mihin tuossa aikaisemmin vähän viitattiinkin, että niin monta vuotta ensiksi koulussa, kun ollaan, niin kannustetaan just, että tee aina parhaasi ja hirveän paljon sellaista puhetta.

T: Arvosanat ovat ne, mitä katsotaan.

S: Aivan ja eniten saat kehuja, kun suoritat mahdollisimman täydellisesti kaiken. On hirveän ymmärrettävää, että siitä tulee sellainen tavoitetaso ihan pysyväksi itselle, että aina mahdollisimman hyvin pitää tehdä kaikki. Sitten voi olla tietty kyllä vähän mallia muilta ihmisiltä.

T: Jotenkin tämä tämmöinen kilpailuyhteiskunta, mutta myös se, että hirveän nuorena pitäisi jo tietää. Peruskoulussa täytyy jo tietää, lähdetkö lukioon tai toisen asteen koulutukseen ja mihin sitten ja pyritkö korkeakouluun ja mitä aineita täytyy ottaa lukiossa ja kirjoittaa, jotta olisi mahdollisuus päästä sisään. Ne paineet ovat aika suuret sille suorittamiselle. Sosiaalinen media on varmaan yksi semmoinen iso juttu. Me kaikki nähdään niin paljon postauksia niistä onnistumisista ja niistä semmoisista superhienoista asioista. Voi vähän vääristyä se kuva, että kaikilla kavereilla on tällaista elämää. Ne saavat täydellisiä suorituksia ja niillä onnistuu kaikki. Olen ainut, joka joutuu tästä tuskailemaan ja en saa sellaisia arvosanoja tai sellaisia asioita, mitä muut saa.

S: Tosiasia on, että hirveän moni kamppailee just niitten täsmälleen samojen kysymysten kanssa ja sitä ei vaan näe ulospäin niin kuin sen oman. Tiedät ainoastaan omat tunteesi ja pystyt huomaamaan omat ajatukset. Ulospäin ei voi nähdä sitä, mitä se toinen ihminen oikeasti mielessään miettii. Jos ei se niistä mitään kerro, niin voi jäädä ihan semmoinen väärä kuva siitä.

T: Mitä sitten voisi tehdä? Tuossa mietittiin kaikkea, miten tätä voisi pohtia omalla kohdallaan. Onko nyt jotain vielä sellaista, että miten tähän nyt voisi suhtautua? Voiko tätä ajattelua jotenkin muuttaa?

S: Niin me kysyttiin tätä itseasiassa Mielen päällä -hankkeen instagramissa tässä vähän aikaa sitten.

T: Kysyttiin, että miten opiskelijat ajattelivat, että millä tavalla tätä perfektionismia voi selättää tai jotenkin yrittää ymmärtää. Sinne tosiaan tuli näitä vastauksia. Tämä yksi oli esimerkiksi, että yritän nähdä keskeneräisyyden myös muissa ihmisissä ja todeta, että se on OK eli jotenkin sellaista armollisuutta ja myötätuntoa. Saattaa olla helpompi jotenkin toisen ihmisen kautta huomata se, että jos on itselleen kriittinen, niin saattaa olla armollisempi toisia kohtaan. Sitten voi ehkä yrittää vähän kääntää sitä, että no miksen voisi olla armollinen myös itseäni kohtaan.

S: Usein se vaatii juuri sen havahtumisen siihen, että itse asiassa olenkin paljon ankarampi itseäni kohtaan kuin jotain toista kohtaan. Sitä ei välttämättä ensiksi edes huomaa. Sitten kun sen huomaa, niin siitä voi saada itselleen hyvän tavan hiukan päästä tavallaan itseään helpommalla tai olla armollisempi. Sitten joku kirjoitti, että ylipäätänsä uskallan jättää kesken tehtäviä.

T: Vähän altistaa itseään juuri sille pettymyksen tunteelle. Tai ehkä sille pienelle epäonnistumisen kokemukselle, että entä jos tästä selviääkin, vaikka en nyt teekään tätä tehtävää, siitä ei ehkä seuraa mitään kamalaa.

S: Tai jos jätän tämän esseen jo tämän näköisenä tai jonkin oppimispäiväkirjan, vaikka tiedän, että pystyisin sitä vielä paljon muokkaamaan, niin jätän tämän tällaisena. Uskaltaa ottaa sen riskin. Helposti siihen liittyy sellaisia ajatuksia, että mitä se opettaja ajattelee minusta, jos jätän tämän, että tämä on liian huono. Uskaltaa ottaa sellaisen riskin ja sitten aika isolla todennäköisyydellä tulee positiivinen yllätys. Ei se arvosana olekaan niin huono tai jos se on vähän huonompi kuin muulloin, niin siitä ei tapahdu mitään sen kamalampaa.

T: Tässä seuraavassakin vastauksessa on vähän tuota samaa, että on opetellut luopumaan suorittajan rutiineista. Juuri tulleeseen meiliin voi vastata vasta huomenna eikä heti. On tärkeää huomata, ettei mitään kamalaa tapahdu, vaikkei suorita.

S: Aivan siinä se oli just kanssa se sama. Tavallaan kokeilee, mitä kamalaa tapahtuu, jos suorittaa vähän vähemmän. Huomaa, että eihän siinä tapahdukaan. Sitten joku oli kirjoittanut, että ylisuorittamisen tiedostaminen ja itsemyötätunto. On esimerkiksi ihan OK siirtää koulutehtäviä illalta huomiselle.

T: Huomaa sen, että saatankin tehdä vähän liikaa tässä päivän mittaan, että on hyvä juuri katsoa sitä omaa opiskelupäiväänsä, sitä aikataulutusta oikeastaan, että kuinka monta tuntia tekee niitä opiskelutehtäviä. Jos huomaa, että käytän oikeastaan tosi paljon aikaa ja aikaa vapaa-aikaan ja palautumiseen ei juuri ole. Niin on aika hyvä, jos huomaa, että nyt kannattaakin siirtää näitä huomiselle.

S: Vaikka se alkuperäinen tavoite oli saada tänään jotain valmiiksi, niin että ei se olekaan ollenkaan niin kauhea. Se voi olla nimenomaan viisas päätös, että tekeekin vasta seuraavana päivänä.

T: Tässä seuraavassa vastauksessa olikin, että tehdä selvä rajaus työn ja vapaa-ajan välillä. Kysyn eri tilanteissa itseltäni, mitä minä oikeasti haluan? Yleensä varmaan halutaan monia asioita. Haluaa pärjätä vaikka niissä opinnoissa, mutta saattaa huomata ja toivottavasti huomaa, että on myös muita tärkeitä asioita siinä elämässä ja arjessa, vaikka juuri ne vapaa-ajan asiat, ystävät ja läheiset ja harrastukset. On kyllä tärkeää jättää niillekin sitä aikaa.

S: Tuohon vaativuuteen ja semmoiseen ylisuorittamiseen usein kuuluu se, että ne paukut laitetaan kaikki siihen työhön tai opiskeluun. Se jollain tavalla priorisoidaan, ettei osaa ehkä edes kyseenalaistaa sitä, että miten vahvasti priorisoi sen, että ne asiat tulee tehtyä hyvin. Se voi mennä just joitenkin tärkeiden ihmissuhteiden kustannuksella tai juuri sen vapaa ajan ja levon ja sellaisen, mitä me kanssa tarvitaan. Itse asiassa siihen liittyen oli vielä tämä yksi kommentti, mikä saatiin, että opettelin rajamaan opiskeluajan ja kun se päättyy, on pakko laskea kynä. Tällainen ihan radikaali, sinänsä helppo, mutta ehkä psykologisesti radikaali temppu, että se lopetetaan vaan siihen, vaikka se on kesken.

T: Sitten näitä vielä, että mitä voisi tehdä, niin kyllä kai sitä omaa ajattelua voi vähän pohdiskella ja miettiä, vaikka että miten yleensä puhuu itsestään. Puhuuko itsestään silleen jotenkin vähän alentuvasti, että en osaa ja en tee riittävästi, että voiko olla vähän myötätuntoisesti myös sen suhteen, että miten itsestään puhuu. Sitten kun virheistä tai tämmöisistä epäonnistumisista puhuttiin, niin ehkä myös se, että ne mokat kuuluvat elämään. Virheet on ihan sallittuja.

S: Kyllä jokainen meistä tekee virheitä ja toisaalta myöskin, miten virhe edes määritellään.

T: Niin nimenomaan, että se mikä itsestä tuntuu virheeltä, niin ei ehkä olekaan sitä. Sitten se vastapaino, että saa myös iloita niistä onnistumisista ja jotenkin huomata ne. Ehkä usein ne semmoiset pienet onnistumiset jää sinne oletettujen epäonnistumisten varjoon.

S: Ja just silleen, että voi iloita niistä onnistumisista silloinkin, kun se lopputulos ei ole ollut se just se täydellinen. Jes, tein tämän ja ihan riittävän hyvin ja itse asiassa voi just onnitella itseään, että on tehnyt nimenomaan jonkin asian ehkä silleen, että on hionut sitä hiukan vähemmän kuin mihin olisi taipumus.

T: Ehkä me voidaan antaa toisillemme sitä positiivista palautetta. Jotenkin kannustaa ja olla myötätuntoisia myös toisiamme kohtaan. Voidaan kaikki olla rakentamassa enemmän sellaista myötätuntoista kulttuuria.

S: Itse asiassa tässäkin nyt pakko vielä sanoa tähän loppuun, että myös tässä on hyvä huomata, ettei koita sitten tätä suorittaa seuraavaksi täydellisesti.

T: Kyllä. Kiitos kaikille kuulijoille. Seuraavaan kertaan, mielekästä opiskeluarkea!