Väitöstutkimuksessani ”Aika hyvä naisen tekemäksi – Naistoimijoiden sijoittuminen kuvanveiston professioon 1940–1970-luvun Suomessa” tarkastelen neljänä eri vuosikymmenenä työskennelleen naistoimijan sijoittumista kuvanveiston professioon osana taiteen institutionaalisia järjestelmiä.

Tutkin miten diskurssi toimi heidän kohdallaan profession määrittäjänä. Miten ja minkälaisin termein aikalaisdiskurssi, taideinstituutiot ja taidehistorian yleisesitykset kuvaavat ja arvottavat kuvanveistäjinä toimineiden naisien teoksia ja heidän taiteilijuuttaan. Mikä oli ja on naistoimijoiden teosten muodonannon suhde suomalaiseen tutkimusaikakauden kuvanveiston taidekäsitykseen: julkisen kuvanveiston monumentaalisuusvaatimuksiin, pienoisveistotaiteeseen, taideteollisuuteen sekä muodonannon määrittelyihin (vitaalisuus, primitiivisyys, emotionaalisuus, pragmaattisuus). Miten sitoutuminen omaan muotokielen, tiettyyn kuvanveiston formaattiin ja materiaalivalintoihin on joko edesauttanut tai jarruttanut naisten urakehitystä sekä (sosiaalista ja taiteellista) arvostusta. Tarkennan näkökulmaani naisina toimineiden kuvanveistäjien ja heidän teostensa arvottamiseen formalistisen taideteorian sukupuolittavan muodonannon käsitteen käytön kautta.  Kuinka ambivalentti suhtautuminen kauneuden käsitteeseen (feminiininen–maskuliininen) näkyi ja näkyy naisten teoksia ja ammattia koskevassa taidepuheessa.

Tutkimuksessani keskityn erityisesti neljään taiteilijaan: Essi Renvall (1911–1979), Eila Hiltunen (1922–2003), Laila Pullinen (1933–2015) ja Rauni Liukko (1940–2014).