Väitös (kulttuurihistoria): FM Annastiina Mäkilä
Aika
14.9.2024 klo 12.00 - 16.00
FM Annastiina Mäkilä esittää väitöskirjansa ”Monista näkökulmista tautiluokkakeskeisyyteen. Masennuksen määrittyminen Turun yliopiston opiskelijoiden, väitöskirjatutkijoiden ja erikoistuvien lääkärien käsityksissä vuosina 1980–1995” julkisesti tarkastettavaksi Turun yliopistossa lauantaina 14.09.2024 klo 12.00 (Turun yliopisto, Arcanum, Aava-sali, Arcanuminkuja 1, Turku).
Yleisön on mahdollista osallistua väitökseen myös etäyhteyden kautta: https://echo360.org.uk/section/dbd6ad9c-e95d-479a-8acb-6ba3765903b9/public
Vastaväittäjänä toimii dosentti Ville Kivimäki (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura) ja kustoksena professori Hannu Salmi (Turun yliopisto). Tilaisuus on suomenkielinen. Väitöksen alana on kulttuurihistoria.
Väitöskirja yliopiston julkaisuarkistossa: https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-9844-9 (kopioi linkki selaimeen).
***
Tiivistelmä väitöstutkimuksesta:
Tutkimuksessani olen kulttuurihistoriallisesta viitekehyksestä vastannut kysymykseen, millaisia ryhmäkohtaisia masennuskäsityksiä Turun yliopiston psykologian laitoksen ja lääketieteellisen tiedekunnan opiskelijoilla, erikoistuvilla ja väitöskirjatutkijoilla oli vuosina 1980–1995. Tutkimuksessani olen analysoinut masennuskäsitysten muotoutumista tieteen, hallinnon ja arjen tiedon piirien kautta ja niiden yhteisvaikutuksessa. Väitöstutkimukseni avaa uusia näkökulmia ajankohtaisiin keskusteluihin masennuksesta ja mielenterveyden ammattilaisten käsityksistä.
Tieteessä, arjessa ja hallinnossa oli kaikissa omat masennuskäsityksensä ja ne muuttuivat eri tavoin 1980- ja 1990-luvuilla. Tieteellisissä opinnoissa hyväksyttiin tieteen epävarmuus ja osittainen tietämättömyys. Tieteenalat, koulukunnat ja teoriat elivät rinnakkain. Masennus saattoi samassa paikassa ja ajassa merkitä käyttöyhteydestä, käyttötarkoituksesta ja näkökulmasta riippuen terveyttä, sairautta, normaalia ja epänormaalia tai jotakin näiden väliltä. Tapauksia ei pääasiassa lähestytty tautiluokan kautta, vaan tautiluokat olivat työvälineitä muiden joukossa.
Vaatimus vain tiettyjen psykiatristen tautiluokitusten käyttöön ei tullut tieteen sisältä, vaan hallinnosta. Opinnoissa ja oppimateriaaleissa tähän vaatimukseen suhtauduttiin kahtiajakoisesti. Optimismia loi toive selkeän lääketieteellisen ratkaisun löytymisestä, kun masennus määriteltiin lähtökohtaisesti biopsykiatriseksi ja oireiden kautta mitattavaksi yhtenäiseksi sairaudeksi. Kaikki eivät jakaneet tätä masennuskäsitystä eivätkä pitäneet siitä, että oikeus masennuksen määrittelystä annettiin lähinnä yhdysvaltalaiselle tautiluokitukselle. Tieteen vapaus kaventui ja näkökulmat kutistuivat.
Samaan aikaan psykiatristen tautiluokkien merkitys arjessa kasvoi. Yksilöille oli aiempaa tärkeämpää tietää ja omaksua oma tai läheisen diagnoosiin merkitty psykiatrinen tautiluokka. Masennus tautiluokkana korvasi aiemman yleisen mielenterveyspotiluuden.
Vuosina 1980–1995 masennus ei ollut yksi, vaan monta. Masennuksilla oli myös vaihtelevissa määrin yhteisiä tekijöitä. Esimerkiksi valtaosaan masennuksista liittyi itseen kohdistuva negatiivisuus, joka ilmeni itsensä syyllistämisestä aina vakavaan itsetuhoisuuteen. Samalla valtaosa masennuksista pidettiin erillään surusta ja suremiseen liitetystä itkuisuudesta.
Yleisön on mahdollista osallistua väitökseen myös etäyhteyden kautta: https://echo360.org.uk/section/dbd6ad9c-e95d-479a-8acb-6ba3765903b9/public
Vastaväittäjänä toimii dosentti Ville Kivimäki (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura) ja kustoksena professori Hannu Salmi (Turun yliopisto). Tilaisuus on suomenkielinen. Väitöksen alana on kulttuurihistoria.
Väitöskirja yliopiston julkaisuarkistossa: https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-9844-9 (kopioi linkki selaimeen).
***
Tiivistelmä väitöstutkimuksesta:
Tutkimuksessani olen kulttuurihistoriallisesta viitekehyksestä vastannut kysymykseen, millaisia ryhmäkohtaisia masennuskäsityksiä Turun yliopiston psykologian laitoksen ja lääketieteellisen tiedekunnan opiskelijoilla, erikoistuvilla ja väitöskirjatutkijoilla oli vuosina 1980–1995. Tutkimuksessani olen analysoinut masennuskäsitysten muotoutumista tieteen, hallinnon ja arjen tiedon piirien kautta ja niiden yhteisvaikutuksessa. Väitöstutkimukseni avaa uusia näkökulmia ajankohtaisiin keskusteluihin masennuksesta ja mielenterveyden ammattilaisten käsityksistä.
Tieteessä, arjessa ja hallinnossa oli kaikissa omat masennuskäsityksensä ja ne muuttuivat eri tavoin 1980- ja 1990-luvuilla. Tieteellisissä opinnoissa hyväksyttiin tieteen epävarmuus ja osittainen tietämättömyys. Tieteenalat, koulukunnat ja teoriat elivät rinnakkain. Masennus saattoi samassa paikassa ja ajassa merkitä käyttöyhteydestä, käyttötarkoituksesta ja näkökulmasta riippuen terveyttä, sairautta, normaalia ja epänormaalia tai jotakin näiden väliltä. Tapauksia ei pääasiassa lähestytty tautiluokan kautta, vaan tautiluokat olivat työvälineitä muiden joukossa.
Vaatimus vain tiettyjen psykiatristen tautiluokitusten käyttöön ei tullut tieteen sisältä, vaan hallinnosta. Opinnoissa ja oppimateriaaleissa tähän vaatimukseen suhtauduttiin kahtiajakoisesti. Optimismia loi toive selkeän lääketieteellisen ratkaisun löytymisestä, kun masennus määriteltiin lähtökohtaisesti biopsykiatriseksi ja oireiden kautta mitattavaksi yhtenäiseksi sairaudeksi. Kaikki eivät jakaneet tätä masennuskäsitystä eivätkä pitäneet siitä, että oikeus masennuksen määrittelystä annettiin lähinnä yhdysvaltalaiselle tautiluokitukselle. Tieteen vapaus kaventui ja näkökulmat kutistuivat.
Samaan aikaan psykiatristen tautiluokkien merkitys arjessa kasvoi. Yksilöille oli aiempaa tärkeämpää tietää ja omaksua oma tai läheisen diagnoosiin merkitty psykiatrinen tautiluokka. Masennus tautiluokkana korvasi aiemman yleisen mielenterveyspotiluuden.
Vuosina 1980–1995 masennus ei ollut yksi, vaan monta. Masennuksilla oli myös vaihtelevissa määrin yhteisiä tekijöitä. Esimerkiksi valtaosaan masennuksista liittyi itseen kohdistuva negatiivisuus, joka ilmeni itsensä syyllistämisestä aina vakavaan itsetuhoisuuteen. Samalla valtaosa masennuksista pidettiin erillään surusta ja suremiseen liitetystä itkuisuudesta.
Viestintä