Väitös (kotimainen kirjallisuus): FM Maarit Soukka
Aika
26.10.2024 klo 12.00 - 16.00
FM Maarit Soukka esittää väitöskirjansa ”Puhtaat puut, likaiset sanat. Kielen ja luonnon kontrapunktisia kytköksiä suomalaisessa sotienjälkeisen modernismin kielikeskustelussa” julkisesti tarkastettavaksi Turun yliopistossa lauantaina 26.10.2024 klo 12.00 (Turun yliopisto, Arcanum, Aava-sali, Arcanuminkuja 1, Turku).
Yleisön on mahdollista osallistua väitökseen myös etäyhteyden kautta: https://echo360.org.uk/section/65d7b7bf-c49f-4a96-9207-786ede8bbf51/public (kopioi linkki selaimeen).
Vastaväittäjänä toimii dosentti Anna Hollsten (Helsingin yliopisto) ja kustoksena professori Viola Parente-Capková (Turun yliopisto). Tilaisuus on suomenkielinen. Väitöksen alana on kotimainen kirjallisuus.
Väitöskirja yliopiston julkaisuarkistossa: https://www.utupub.fi/handle/10024/179108 (kopioi linkki selaimeen).
***
Tiivistelmä väitöstutkimuksesta:
Maarit Soukka tutkii väitöskirjassaan ’Puhtaat puut, likaiset sanat’ kielen ja luonnon kytköksiä suomalaisessa 1950-luvun modernismin runoudessa. Samalla hän soveltaa, testaa ja kehittää edelleen kontrapunktista luentaa laajojen moniäänisten kokonaisuuksien analyysivälineenä.
Kielen keskeisyys tuodaan esiin suomalaisen sotienjälkeisen modernismin määrittelyissä, mutta tätä ennen ei ole julkaistu laajaan aineistoon pohjautuvia yleisesityksiä siitä, mitä käytännössä tämä kielen keskeisyys tarkoitti. Luonto puolestaan oli pitkään hyvin pienellä huomiolla modernismiin keskittyvässä tutkimuksessa, ja vasta viime vuosina tutkimuksellinen kiinnostus aiheeseen on kasvanut.
Soukan tutkimus paljastaa, että suomalaisessa 1950-luvun runoudessa puhutaan sekä luonnosta että kielestä tiheään. Lisäksi ne usein esiintyvät yhdessä ja kietoutuvat toisiinsa: kielestä ja kaunokirjallisesta ilmaisusta puhutaan luonnon avulla ja luonto otetaan ratkaisun avaimeksi, kun kieli koetaan vanhentuneeksi, harhaanjohtavaksi tai jopa vaaralliseksi.
Kontrapunktinen luenta tuo esiin, etteivät näkemykset kielestä ja ilmaisukielen kehityssuunnista olleet 1950-luvulla yksioikoisen ristiriidattomia ja ettei ajan modernistinen kieli-ihanne tiivisty muutamiin piirteisiin. Sen sijaan kielikeskustelu on moniäänistä, jännitteistä ja näkökantoja punnitsevaa. Keskeisiä keskustelun ääniä olivat esimerkiksi uuden kielen kaipuu, kokemus kielen riittämättömyydestä ja ajatus kieltä käyttävän ihmisen ajautumisesta harhaan, etäälle juuristaan. Samalla luonto näyttäytyi ihanteellisena ja kaipuun kohteena, johon luotiin yhteyttä niin kielen avulla kuin kielestä, sanallistamisesta ja merkityksistä luopumalla. Samalla kieli tuli uudelleen määriteltäväksi ja totuttujen sanojen ja käsitteellistysten sijaan astuivat materiaalisuus ja kaiken yhdeksi sulautuminen: sanojen sijaan suru rakentuu metsän elementeistä ja sateesta, kokemus saa tuttujen sanojen sijaan ilmaisunsa kivissä ja puissa ja ihminen ei määrity sanoina, vaan maisemina.
Yleisön on mahdollista osallistua väitökseen myös etäyhteyden kautta: https://echo360.org.uk/section/65d7b7bf-c49f-4a96-9207-786ede8bbf51/public (kopioi linkki selaimeen).
Vastaväittäjänä toimii dosentti Anna Hollsten (Helsingin yliopisto) ja kustoksena professori Viola Parente-Capková (Turun yliopisto). Tilaisuus on suomenkielinen. Väitöksen alana on kotimainen kirjallisuus.
Väitöskirja yliopiston julkaisuarkistossa: https://www.utupub.fi/handle/10024/179108 (kopioi linkki selaimeen).
***
Tiivistelmä väitöstutkimuksesta:
Maarit Soukka tutkii väitöskirjassaan ’Puhtaat puut, likaiset sanat’ kielen ja luonnon kytköksiä suomalaisessa 1950-luvun modernismin runoudessa. Samalla hän soveltaa, testaa ja kehittää edelleen kontrapunktista luentaa laajojen moniäänisten kokonaisuuksien analyysivälineenä.
Kielen keskeisyys tuodaan esiin suomalaisen sotienjälkeisen modernismin määrittelyissä, mutta tätä ennen ei ole julkaistu laajaan aineistoon pohjautuvia yleisesityksiä siitä, mitä käytännössä tämä kielen keskeisyys tarkoitti. Luonto puolestaan oli pitkään hyvin pienellä huomiolla modernismiin keskittyvässä tutkimuksessa, ja vasta viime vuosina tutkimuksellinen kiinnostus aiheeseen on kasvanut.
Soukan tutkimus paljastaa, että suomalaisessa 1950-luvun runoudessa puhutaan sekä luonnosta että kielestä tiheään. Lisäksi ne usein esiintyvät yhdessä ja kietoutuvat toisiinsa: kielestä ja kaunokirjallisesta ilmaisusta puhutaan luonnon avulla ja luonto otetaan ratkaisun avaimeksi, kun kieli koetaan vanhentuneeksi, harhaanjohtavaksi tai jopa vaaralliseksi.
Kontrapunktinen luenta tuo esiin, etteivät näkemykset kielestä ja ilmaisukielen kehityssuunnista olleet 1950-luvulla yksioikoisen ristiriidattomia ja ettei ajan modernistinen kieli-ihanne tiivisty muutamiin piirteisiin. Sen sijaan kielikeskustelu on moniäänistä, jännitteistä ja näkökantoja punnitsevaa. Keskeisiä keskustelun ääniä olivat esimerkiksi uuden kielen kaipuu, kokemus kielen riittämättömyydestä ja ajatus kieltä käyttävän ihmisen ajautumisesta harhaan, etäälle juuristaan. Samalla luonto näyttäytyi ihanteellisena ja kaipuun kohteena, johon luotiin yhteyttä niin kielen avulla kuin kielestä, sanallistamisesta ja merkityksistä luopumalla. Samalla kieli tuli uudelleen määriteltäväksi ja totuttujen sanojen ja käsitteellistysten sijaan astuivat materiaalisuus ja kaiken yhdeksi sulautuminen: sanojen sijaan suru rakentuu metsän elementeistä ja sateesta, kokemus saa tuttujen sanojen sijaan ilmaisunsa kivissä ja puissa ja ihminen ei määrity sanoina, vaan maisemina.
Viestintä