Väitös (arkeologia): TM Ville Mantere
Aika
4.11.2023 klo 12.00 - 16.00
TM Ville Mantere esittää väitöskirjansa ”The Relationship Between Humans and Elks (Alces alces) in Northern Europe c. 12 000-1200 calBC” julkisesti tarkastettavaksi Turun yliopistossa lauantaina 4.11.2023 klo 12.00 (Turun yliopisto, Geotalo, luentosali 404, Akatemiakatu 1, Turku).
Vastaväittäjänä toimii tutkimusprofessori Jan Magne Gjerde (Norwegian Institute for Cultural Heritage Research, Norja) ja kustoksena professori emeritus Jussi-Pekka Taavitsainen (Turun yliopisto). Tilaisuus on englanninkielinen. Väitöksen alana on arkeologia.
Väitöskirja yliopiston julkaisuarkistossa: https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-9476-2
***
Tiivistelmä väitöstutkimuksesta:
Ville Mantere tutki väitöskirjassaan ihmisen ja hirven välistä suhdetta Pohjois-Euroopassa 12 000–1200 eKr. Laaja-alainen tutkimus yhdisti hirvistä säilyneen luuaineiston, hirveä esittävät esinelöydöt sekä hirven kuvaukset kivikautisessa kalliotaiteessa.
–Hirven poikkeuksellisen tärkeä asema pohjoisille pyyntiyhteisöille on ollut kauan tutkijoiden tiedossa, mutta kukaan ei ole aiemmin tutkinut ihmisen ja hirven välillä vallinnutta suhdetta kokonaisvaltaisesti näin laajassa mittakaavassa, Mantere kertoo.
Tutkimus osoitti, että hirvi saavutti erityisaseman pohjoisella havumetsävyöhykkeellä lukuisten taustatekijöiden yhteisvaikutuksesta. Tärkeimmiksi syiksi Mantere määrittelee hirvenpyynnin tehokkuuden, mutta toisaalta myös sen ennakoimattomuuden.
–Työni keskeinen argumentti on, että hirvien kuvaamiselle esihistoriallisessa taiteessa oli kaksi perustavanlaatuista syytä: pyyntionnen saavuttaminen sekä metsästettäviksi soveltuvien hirvien lisääntymisen turvaaminen. Ei ole liioiteltua sanoa, että pohjoisille kansoille hirvi oli elinehto. Hirvi oli resurssina monipuolinen, ja se tarjosi suuren ravintomäärän lisäksi tärkeitä raaka-aineita kuten luita, sarvia, nahkoja ja jänteitä, joita hyödynnettiin monin tavoin.
Tutkimustaan varten Mantere kokosi yhteen eri puolilta Eurooppaa löytyneet, lähes 150 hirveä esittävää esinelöytöä, ja vieraili kymmenillä kivikautisilla kalliotaidekohteilla Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Yksi tutkimuksen keskeisistä havainnoista oli, että hirviä kuvattiin taiteessa yksilöinä.
–Jos ajatellaan nykyistä teiden varsilla käytettävää hirvivaaramerkkiä, siinä esiintyvä eläin kuvastaa hirveä yleisellä tasolla. Näin ei kuitenkaan ole esihistoriallisessa kalliotaiteessa, jossa hirvet on eri keinoin kuvattu toisistaan eroaviksi. Tutkimuksen perusteella hirvet nähtiinkin ensisijaisesti yksilöinä, ja mahdollisesti jopa ihmisenkaltaisina ”henkilöinä”, joiden kanssa oltiin vuorovaikutuksessa.
Hirvien esiintyminen ympäristössä oli esihistoriallisille pyyntiryhmille ensiarvoista. Manteren mukaan hirviä kuvattiinkin taiteessa ennen kaikkea suotuisan hirvisuhteen ylläpitämiseksi. Manteren tulkinnan mukaan suurin osa kalliotaidekohteille tehdyistä hirvenkuvista oli osoitettu vieraille väestöryhmille eräänlaisiksi reviirimerkeiksi. Näiden tarkoitus oli viestiä, että alue oli asuttu, ja paikallisten ihmisten ja hirvien välillä vallitsi suhde, jota haluttiin vaalia.
Väitöskirjan pääasiallisena tutkimusmetodina oli käyttää arkeologisen aineiston tulkinnassa vertailukohteena myöhempien hirvenpyyntiä harjoittavien alkuperäisväestöjen parista saatuja lähteitä. Näiden perusteella hirvenmetsästäjien yksilöllistä taitoa ja kokemusta arvostettiin huomattavan paljon.
–Jokaisella esihistoriallisella hirvenmetsästäjällä oli hyvin todennäköisesti henkilökohtainen suhde hirveen ja/tai tämän lajinhaltijaan, mutta suhteiden laadussa oli merkittäviä eroavaisuuksia. Taitavimmat ja kokeneimmat hirvenpyytäjät olivat yhteisöjensä arvostetuimpia jäseniä. Osa hirviä esittävistä esinelöydöistä olikin mitä ilmeisimmin tällaisten kivikautisten ”jahtipäälliköiden” statusesineitä, jotka ilmensivät kantajansa arvovaltaa.
Vastaväittäjänä toimii tutkimusprofessori Jan Magne Gjerde (Norwegian Institute for Cultural Heritage Research, Norja) ja kustoksena professori emeritus Jussi-Pekka Taavitsainen (Turun yliopisto). Tilaisuus on englanninkielinen. Väitöksen alana on arkeologia.
Väitöskirja yliopiston julkaisuarkistossa: https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-9476-2
***
Tiivistelmä väitöstutkimuksesta:
Ville Mantere tutki väitöskirjassaan ihmisen ja hirven välistä suhdetta Pohjois-Euroopassa 12 000–1200 eKr. Laaja-alainen tutkimus yhdisti hirvistä säilyneen luuaineiston, hirveä esittävät esinelöydöt sekä hirven kuvaukset kivikautisessa kalliotaiteessa.
–Hirven poikkeuksellisen tärkeä asema pohjoisille pyyntiyhteisöille on ollut kauan tutkijoiden tiedossa, mutta kukaan ei ole aiemmin tutkinut ihmisen ja hirven välillä vallinnutta suhdetta kokonaisvaltaisesti näin laajassa mittakaavassa, Mantere kertoo.
Tutkimus osoitti, että hirvi saavutti erityisaseman pohjoisella havumetsävyöhykkeellä lukuisten taustatekijöiden yhteisvaikutuksesta. Tärkeimmiksi syiksi Mantere määrittelee hirvenpyynnin tehokkuuden, mutta toisaalta myös sen ennakoimattomuuden.
–Työni keskeinen argumentti on, että hirvien kuvaamiselle esihistoriallisessa taiteessa oli kaksi perustavanlaatuista syytä: pyyntionnen saavuttaminen sekä metsästettäviksi soveltuvien hirvien lisääntymisen turvaaminen. Ei ole liioiteltua sanoa, että pohjoisille kansoille hirvi oli elinehto. Hirvi oli resurssina monipuolinen, ja se tarjosi suuren ravintomäärän lisäksi tärkeitä raaka-aineita kuten luita, sarvia, nahkoja ja jänteitä, joita hyödynnettiin monin tavoin.
Tutkimustaan varten Mantere kokosi yhteen eri puolilta Eurooppaa löytyneet, lähes 150 hirveä esittävää esinelöytöä, ja vieraili kymmenillä kivikautisilla kalliotaidekohteilla Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Yksi tutkimuksen keskeisistä havainnoista oli, että hirviä kuvattiin taiteessa yksilöinä.
–Jos ajatellaan nykyistä teiden varsilla käytettävää hirvivaaramerkkiä, siinä esiintyvä eläin kuvastaa hirveä yleisellä tasolla. Näin ei kuitenkaan ole esihistoriallisessa kalliotaiteessa, jossa hirvet on eri keinoin kuvattu toisistaan eroaviksi. Tutkimuksen perusteella hirvet nähtiinkin ensisijaisesti yksilöinä, ja mahdollisesti jopa ihmisenkaltaisina ”henkilöinä”, joiden kanssa oltiin vuorovaikutuksessa.
Hirvien esiintyminen ympäristössä oli esihistoriallisille pyyntiryhmille ensiarvoista. Manteren mukaan hirviä kuvattiinkin taiteessa ennen kaikkea suotuisan hirvisuhteen ylläpitämiseksi. Manteren tulkinnan mukaan suurin osa kalliotaidekohteille tehdyistä hirvenkuvista oli osoitettu vieraille väestöryhmille eräänlaisiksi reviirimerkeiksi. Näiden tarkoitus oli viestiä, että alue oli asuttu, ja paikallisten ihmisten ja hirvien välillä vallitsi suhde, jota haluttiin vaalia.
Väitöskirjan pääasiallisena tutkimusmetodina oli käyttää arkeologisen aineiston tulkinnassa vertailukohteena myöhempien hirvenpyyntiä harjoittavien alkuperäisväestöjen parista saatuja lähteitä. Näiden perusteella hirvenmetsästäjien yksilöllistä taitoa ja kokemusta arvostettiin huomattavan paljon.
–Jokaisella esihistoriallisella hirvenmetsästäjällä oli hyvin todennäköisesti henkilökohtainen suhde hirveen ja/tai tämän lajinhaltijaan, mutta suhteiden laadussa oli merkittäviä eroavaisuuksia. Taitavimmat ja kokeneimmat hirvenpyytäjät olivat yhteisöjensä arvostetuimpia jäseniä. Osa hirviä esittävistä esinelöydöistä olikin mitä ilmeisimmin tällaisten kivikautisten ”jahtipäälliköiden” statusesineitä, jotka ilmensivät kantajansa arvovaltaa.
Viestintä