Miälecast-podcast: Väitöskirjatyön ilot ja haasteet

Podcastin tekstivastine:

Tiina: Hei, tervetuloa kuuntelemaan turun yliopiston opintopsykologien podcastia Miälecast. Minun nimi on Tiina ja minulla on tänään vieraana Tuire Palonen kasvatustieteen tiedekunnasta, tervetuloa. Kiva, kun pääsit juttelemaan. Tänään meidän on tarkoituksena puhua väitöskirjan tekemiseen liittyvistä haasteista. Sinulla on Tuire varmaan paljon kokemusta ohjaamisesta?

Tuire: Juu ohjattavia on ollut monia sekä graduntekijöitä että väitöskirjantekijöitä.

Tiina: Mitä haasteita väitöskirjatutkijalla usein on ja voiko niihin vastata ohjaussuhteessa? Mitä ohjaaja voi tehdä, toki sitten yhteistyössä väitöskirjatutkijan kanssa? Jos lähtisi liikkeelle ohjaussuhteesta, mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan?

Tuire: Sillähän voidaan tarkoittaa hirveän monta eri asiaa. On kirjoitettu yksi artikkelikin, jossa käsitellään ohjausta metaforana. Eli onko se sitä, että ollaan luotsina ja laivalla on oma kapteeni ja ohjaaja on luotsi. Vai onko se kanssa kulkemista. Minun omassa mielessä on ollut sellainen kasvatustieteen termi kuin scaffolding, joka tarkoittaa rakennustelineiden pystyttämistä rakennuksen ulkopuolelle. Telineet ensin pystytetään ja sitä rakennustyötä autetaan sieltä ulkopuolelta. Sitten kun rakennus nousee, niin telineet puretaan, että se ohjaussuhde lopussa hiipuu pois. Ainahan ne ei hiivu, joskus väitöskirjatutkijoihin jää elämänmittainen suhde.

Tiina: Mielenkiintoinen ajatus tuo rakennustelineet. Se varmaan vaatii sen, että väitöskirjatutkija tohtii pyytää apua. Toki on olemassa ne viralliset suositukset ohjaamisesta. Voi tulla kaikenlaisia ongelmia ja haasteita ja sitten tulee tohtia pyytää apua ja kertoa huolensa ohjaajalle.

Tuire: Siihen se kaikki perustuu, että on keskusteluyhteys. Se tarvitaan, että on se vuorovaikutus. Ennen tänne tuloa mietin, että onko minulla jokin ylivertainen menetelmä ohjaajana, niin ei ole. Pikemminkin on erilainen keskusteluyhteys eri ihmisiin. Se suhde, dyadi, ohjaajan ja ohjattavan välillä on aina erilainen. Väitöskirjantekijät ovat valtavan erilainen joukko.

Tiina: Eikö se vaadi jotenkin sitä, että osaa asettua ohjattavan saappaisiin? Huomaa, mistä ongelmista voisi olla kyse ja mitä se ohjattava ehkä kaipaa?

Tuire: Olen ajatellut, että pitää jättää tilaisuus kertoa sille ohjattavalle. Ei voi patistaa kertomaan liikaa. Ongelmat voi tulla muualta kuin itse väitöskirjan sisällöstä. Pyrin jättämään tilaisuuden kertoa, että onko joku huonosti. Jopa keskustella sen ohjattavan kanssa niistä tavoitteista, ettei se ole pelkästään minun päätös. Joskus jopa tilaisuus jättää työntekeminen kesken, tämähän on erilaista kuin graduntekijöiden kanssa. En ikinä tarjoa sitä vaihtoehtoa graduntekijöille. Se tehdään, vaikka väkisin ja pilkotaan pienemmiksi paloiksi. Väitöskirjatutkijoiden kanssa se tilanne on erilainen. Hanke on isompi ja ongelmat voivat olla isompia ja se hinta on isompi. Erityisesti se väitöskirjantekijä joutuu maksamaan kovan hinnan itse. Tietenkin myös oppilaitos ja ohjaaja, mutta kovimman hinnan maksaa väitöskirjantekijä itse.

Tiina: Onko se katastrofi, jos haluaakin lopettaa väitöskirjan tekemisen?

Tuire: Se ei ole katastrofi. Taaksepäin, kun katsoo itse omaa ohjausta, niin sen tilaisuuden olisi voinut tarjota useammin. Kovin kevein perustein sellaista ei kannata tehdä, mutta se on myös sen väitöskirjantekijän päätös.

Tiina: Ehkä silloin kannattaa hakea ulkopuolista näkökulmaa ja apua siihen pohtimiseen, että jatkanko vaiko enkö.

Tuira: Sitä ei kannata tehdä myöskään kerralla. Se on pitkänajan päätös ja pikemminkin siitä, että laitetaanko tämä työ hetkeksi aikaa tauolle, jos on esimerkiksi ongelmia muilla elämänalueilla. Tässä on minun mielestä iso ero, mitä huomaa graduntekijöiden kanssa. Graduntekijäkin voi pitää tauon, mutta ilman muuta minä voin patistella ja piiskata graduntekijää, mutta väitöskirjatyön kanssa se on selvästi erilainen asia.

Tiina: Jos mennään vielä sellaisiin ongelmiin siinä väitöskirjan tekemisessä, kuinka paljon olet sitä huomannut, että on niin kuin ongelmia pystyvyysuskomuksissa? Jotenkin ei usko ja luota siihen, että pystyy selviämään. Ehkä vertailee toisiin. Nuo muut näyttävät etenevän paremmin, että minä en koskaan saa vietyä läpi. Tuleeko tällaisia asioita esiin?

Tuire: Joo tulee. Onhan väitöskirjantekijät erilaisia ja myös ne tavoitteet ovat erilaisia. Joillakin on mielessä ura yliopistossa ehkä kansainvälinen ura ja kovat tavoitteet ja joku tekee väitöskirjaa työuran päätteeksi sellaisista asioista, jotka kokee tärkeäksi. Sen takia ei kannata verrata väitöskirjantekijöitä toisiinsa. Ei minulla ole mitään sellaista ajatusta, että pyrittäisiin aina tekemään erinomaista väitöskirjaa. Sen väitöskirjantekijän kanssa keskustellaan, että minkälainen väitöskirja yritetään tehdä. Aina pyritään tehdä hyvä tai vähintään kelvollinen tai kohtuullinen tai sellainen mikä kannattaa tehdä, mutta huippu väitöskirjaa ei yritetä aina tehdä. Jos meillä on korkeat tavoitteet, niin sitten se on tietoinen päätös ja sellaista ei tapahdu usein.

Tiina: Onko väitöskirjantekijöillä usein tällaista täydellisyyden tavoittelua eli perfektionismia? Että siitä pitää tehdä todella hyvä? Sitten, jos kokee, ettei oikein pysty saavuttamaan itselleen asettamia tavoitteita tai ohjaajan asettamia tavoitteita. Sitten ei oikein pysty etenemään lainkaan. On pilkun viilaamista ja ei pysty vaikka päästämään käsistään sitä käsikirjoitusta, että se ei oikein ole koskaan valmis. Ei osaa olla tyytyväinen.

Tuire: Kyllä osalla on, toki ei kaikilla. Se on semmoinen, mistä voi keskustella. On monenlaisia asioita, jotka voivat asettua siihen ongelmaksi. Yksi on, kun on vaivalla tehty tekstiä, niin sen oman tekstin deletointi. Jos pyrkii sitä aina vain korjaamaan paremmaksi ja se ei tule paremmaksi ja miten siitä pääsisi kokonaan eroon. Joitain vippaskonsteja on kehitelty siihen. Voin esimerkiksi kertoa yhden. Se on oman tekstin kompostointi. Sitä ei deletoida, vaan se siirretään yhteen tiedostoon, jonka nimeksi annetaan komposti. Siinä on ajatuksena, että siitä voi joskus lähteä kasvamaan jotain. Sen voi ottaa sieltä, kun se on kompostoitumassa. Useinkaan sitä ei tule siinä muodossa otettua. Tämä on yksi pieni kikka jolloin, jos jotain hiotaan ja hiotaan ja se ei tule paremmaksi, tällä siitä voidaan hetkellisesti tai kokonaan päästä eroon. Minulla on tapana istua ohjattavien vieressä koneen ääressä. Se koskee analyyseja ja tekstin järjestelyä, ei ihan sitä kirjoittamista. Siinä istutaan puuhamassa jotain

Tiina: yhdessä.

Tuire: Joo yhdessä. Esimerkiksi tilastollisiin analyyseihin joudun itsekin joskus pyytämään apua, varsinkin jos se ei ole itselle tuttu tai jos se on tavallista monimutkaisempi. Sitten me istutaan siinä yhdessä puuhailemassa siinä tekstin kanssa, enkä minä pyri kysymään, että tunnetko sinä tämän menetelmän. En pyri tenttaamaan.

Tiina: Sinä kuljet siinä vierellä.

Tuire: Joo se on tämä luotsiasia, että tuolla on karikko, ei mennä sinne.

Tiina: Kuulostaa tosi hyvältä ja varmaan tulee sellainen kokemus tälle väitöskirjantekijälle, että sinä olet siinä häntä varten, olet luotsina. On myös turvallista erehtyä, eikä tarvitse olla täydellinen.

Tuire: Siinä väitöskirjatyön loppupuolella, siinä saatan valmentaa sitä väitöstä varten. Käydään läpi, kun sen vastaväittelijä kyselee kaikkia kysymyksiä, niin voin käydä yhdessä läpi, mikä on todennäköistä, mitä vastaväittäjä kysyy ja mitä ei kysy. Ja sitten mietitään yhdessä, mitä vastaisi tähän. Enhän minä kaikkea pysty arvaamaan, mutta esimerkiksi keskeiset käsitteet, metodologia tai jos on ottanut vaikka jonkun paradigman, joka ei ole kovin laajasti hyväksytty, niin sellaisista asioista saatetaan keskustella. Silloin minä saatan vähän tentata, mutta se liittyy siihen väitöstilaisuuteen valmentamiseen. Muuten en minä pyri kuulustelemaan.

Tiina: Se ei ole sen ohjaussuhteen pointti. Mitä niiden haastavien tunteiden kanssa, että kyllähän väitöskirjan tekeminen on pitkä prosessi ja siinä on monenlaisia ylä- ja alamäkiä. Sitten varmaan nousee kaikenlaisia negatiivisia tunteita, on stressiä ja on ahdistusta siitä esimerkiksi, tuleeko ne artikkelit hyväksytyksi. Miten näiden tunteiden kanssa voisi pärjätä? Pystytkö jotenkin ohjaussuhteessa auttamaan siinä?

Tuire: Jos minä jossain pystyn auttamaan, niin nimenomaan siinä. Kaikessahan en pysty auttamaan. Tässähän on isoja kulttuurisia eroja. Minun ohjattavista puolet on kansainvälisiä ja tulevat eri kulttuureista. Olen varovaisempi, jos keskustelen kansainvälisen opiskelijan kanssa. Jossain kulttuurissa tavallaan hävetään eri asioita, ei kuulu sanoa jotain. Voin pitää pienen hiljaisuuden, mutta en kysy tai jos huomaan jotain, niin en sano, minkä voisin suomalaiselle jo ääneen sanoa, että älä välitä tuosta. Niin en sano, jos joku tulee sellaisesta kulttuurista, jota en tarkasti itse tiedä, niin sitten voin olla varovainen. Minun esikuvina on omat ohjaajat, professori Juhani Kirjonen, joka oli itse tutkinut liikuntaa, jonka kanssa me oltiin ulkona. Tavattiin ulkona ja hän itse kutsui niitä kivikeskusteluiksi. Kun me käveltiin luonnossa, hän haki aina kivet, joille istuttiin. Sitten professori Erno Lehtisen kanssa, väitöskirjani loppupuolella, kun kuopus oli vauva, käytiin vaunukävelyillä. Se oli todella tärkeää. Se olisi varmaan mennyt vuodella eteenpäin se väitöskirja ilman näitä ulkona tehtyjä pitkiä lenkkejä, joiden aikana käytiin ongelmat läpi.

Tiina: Ohjaaja voi ymmärtää väitöskirjantekijän sitä kokonaistilannetta. Todella siellä voi olla kaikennäköistä muuta meneillään. Voi olla perhettä, jotain työtäkin tai tällaista, mitkä haastavat sitä ajankäyttöä. Sinulla oli onni, että sinun ohjaaja todella ymmärsi tilanteen. Kannustatko sinä, että ohjaajalle voisi kertoa tämän tyyppisistä asioista, mitä elämässä tapahtuu ja sitä kautta saada erilaisia ratkaisuja, että voidaankin tavata jossain kävellen tai muualla kuin yliopistolla?

Tuire: Kyllä kannustan siihen, mutta ohjaajahan ei kuitenkaan ole sen väitöskirjatutkijan paras ystävä, jolle kaikki kannattaa vuodattaa. Onhan siinä tietty etäisyys kuitenkin. Siinä puhutaan niistä asioista, jotka vaikuttavat sen väitöskirjatyön tekemiseen. Ei suinkaan kaikista elämän ongelmista. Ohjaaja ei ole terapeutti eikä paras ystävä, vaan ohjaaja on ohjaaja, joka koittaa saada sen väitöskirjatyön ohjattua.

Tiina: Mitä apua yliopistolla voisi olla tarjolla väitöskirjatutkijalle, niin itse asiassa kannattaa muistaa, että meillä on ohjattuja vertaisryhmiä, oikeastaan ryhmämuotoista työnohjausta säännöllisesti tarjolla sekä suomeksi että englanniksi ja Hyvinvointipalvelut tätä organisoi. Sitten on olemassa tätä Mielen päällä -toimintaa, joka laajenee itseasiassa ihan nyt myös väitöskirjatutkijoiden pariin. Heidän on mahdollista sitä kautta löytää kahdenkeskistä vertaistukea. Me ollaan koulutettu tukihenkilöitä, jotka ovat itse väitöskirjatutkijoita. Jos kaipaa tukea, niin voi hakea tällaista kahdenkeskistä keskustelutukea, mutta se voi myös olla jotain toiminnallista tekemistä ja ryhmiä tulee olemaan. Voi myös muistaa, että opintopsykologille voi hakeutua, jos ei ole työsuhteessa. Jos on työsuhteessa niin silloin on oikeus päästä työterveyspalveluihin. Nämä ovat nyt sellaisia, mistä voi sitten hakea apua. Niin kuin sinä juuri sanoit, ohjaaja ei ole se ystävä ja terapeutti, eikä sillä tavalla kaikkien asioiden auttaja.

Tuire: Jos mietin vielä tähän, miten voidaan auttaa, mikä kaikki on muuttunut näinä menneinä vuosina, kun on itse ollut yliopistolla. Nythän opiskelijat itse ovat enemmän järjestäytyneet ainakin kasvatustieteiden tiedekunnassa, docturno, joka on väitöskirjatutkijoiden oma yhdistys tai yhteisö, joka tarjoaa apua. Se on minun mielestä aika iso muutos siihen, mitä on aikaisemmin ollut. On sellainen laajempi, johon on helpompi tulla. Sellaisia pieniä ryhmiä on ollut aina. Osa avusta sen väitöskirjatyön tekemiseen tulee ohjaajalta, mutta osa voi tulla niiltä toisilta väitöskirjantekijöiltä. Siinä tulee sellainen foorumi, jossa voi kertoa sellaisista asioista, joita ei halua ohjaajalle kertoa.

Tiina: Moni varmaan edelleen tekee väitöskirjaa yksin. Toki tietysti vähän riippuu tiedekunnasta ja fokuksesta ja aiheesta, että tehdäänkö ryhmässä vai yksin. Kai aika tyypillistä on, että tehdään yksin, esimerkiksi artikkelit kirjoitetaan yksin?

Tuire: Näkisin, että se epätoivo ehkä helpoiten saattaa tulla silloin, kun tehdään yksin.

Tiina: Ei voi jakaa niitä asioita kenenkään kanssa eikä vertailla, että miten joku toinen suhtautuu tällaiseen asiaan.

Tuire: Perheestä ja läheisistä varmaan on apua, mutta jos siellä ei tunneta akateemisen maailman tapoja, haasteita, ongelmia tai luonnetta, niin aina voi kuunnella, mutta ei pysty samalla lailla ymmärtämään kuin jos on itse ollut siinä samassa paikassa.

Tiina: Miten ohjeistaisit vielä ajankäytön suhteen? Jonkun verran olen nähnyt väitöskirjatutkijoita, jotka jotenkin pähkäilevät sitä, pitäisikö tehdä 24/7 sitä väitöskirjaa. Jotenkin se ajatus, että mikään aika ei riittäisi eikä voisi olla sitä vapaa-aikaa. Pitäisi koko ajan tehdä sitä työtä.

Tuire: Tässäkin graduntekijöille annan ihan eri ohjeen kuin väitöskirjantekijöille. Graduntekijöille ohjeeni on riippuen siitä aikataulusta puolisivua tai sivu per päivä, kun ollaan kirjoitusvaiheessa. Sehän ei ole kestämättömän paljon, jos ajatellaan, että sitä tehdään jossakin kohtaa melkein päätoimisesti. Se ei vaadi sen enempää ja se tulee kasaan, sanotaan kahden kuukauden aikana siinä. Väitöskirjantekijälle tällaista ohjetta en ollenkaan annakaan, siinä ajoitus vaihtuu. Välillä saakin ollakin hiljaisempia kausia. Artikkeliväitöskirjan tekijöille tulee deadlineja ihan riittävästi lehdistä ja iso osa ohjattavistani tekee artikkeliväitöskirjan. Siellä tavallaan aikataulut ohjautuvat ja aikatauluista hätistely ohjautuu ulkopuolelta. Monografian kanssa painivalle se on todellinen ongelma siinä se loppu, kun sitä tekstiä kertyy aivan eri tavalla kuin artikkeliväitöskirjan kanssa. Se kasautuu siihen loppuun. Siinä on hyvät neuvot kalliit ja siinä sitten jokaisen pitää neuvotella oma ratkaisu. Ohjaajan näkökulmasta se on nimenomaan se iso ongelma ajankäytön suhteen. Se on se loppu, kun sitä on paljon.

Tiina: Toki se, jos on palkkapaikalla, niin sieltähän tulee vähän niitä paineita siitä, että pitäisi tietyssä ajassa saada se väitöskirja tehtyä, tai joku rahoitus tai apuraha on loppumassa. Tietysti tällaiset haasteet tulee siihen sitten, että minun täytyisi nyt nopeasti saada tehtyä, koska minulla ei ole jatkorahoitusta, että miten sietää tämänkin tyyppisiä paineita.

Tuire: Melkein ehkä ajankäytön kanssa pystyy parhaiten auttamaan, kun ei puhu itse siitä ajankäytöstä, vaan pikemminkin koittaa mennä sen sisällön perusteella. Otetaan joku kohta sieltä väitöskirjasta ja puhutaan vaikka kirjoittamisen järjestyksestä, tehdään tämä ensin. Sitten niitä varsinaisia deadlineja otetaan sitten, kun on pakko ottaa. Joskus niitä on pakko ottaa, mutta niitä ei ehdoin tahdoin oteta, ellei ole pakko aikatauluttaa tiukasti. Se on se, joka stressaa erityisesti, jos mikään, ja kun ei tiedä tekijän muuta elämäntilannetta. Eikä voi lähteä siitä, että ajatellaan, että käytetään kaikki lomat tähän. Sitten kun ollaan siinä, niin ennen pitkään tulee uupuminen ilman muuta. Jos on päivätyö muualla ja sitten ajatellaan, että käytetään illat, viikonloput ja lomat tähän.

Tiina: Aika mahdoton yhtälö.

Tuire: Se jos mikään uuvuttaa.

Tiina: Sen valitettavasti näkee väitöskirjatutkijoilla, että tämmöistä väsymystä ja uupumista ja siihen liittyvää motivaation laskua on kyllä aika monella.

Tuire: Sellaisessa kohtaa on ehkä parempi ottaa pieni tauko kuin sopia entistä tiukempi aikataulu.

Tiina: Olisiko vielä jotain mitä sinä sanoisit aloittavalle väitöskirjatutkijalle? Muutama sellainen vinkki mitä kannattaisi pitää mielessä, mikä voisi helpottaa sitä prosessia?

Tuire: Ehkä sen kovistelua, että haluatko sinä ihan oikeasti tehdä tämän väitöskirjan ja tiedätkö sinä ihan oikeasti, kuinka suuri työmäärä tässä tämän tekemisessä on. Hetkenmielijohteesta ei kannata lähteä tekemään väitöskirjaa.

Tiina: Miten sinä vielä lohduttaisit? Mikä sitten voisi olla lohdullista, jos päätyy, että kyllä lähden tekemään väitöskirjaa?

Tuire: Vähitellen se valmistuu ja ehkä sellaista armollisuutta siihen. Riippuu tietenkin sen ihmisen tilanteesta, jos se on kansainvälinen opiskelija, joka tulee Suomeen ja se aikafreimi on siinä, niin sitten erilainen tsemppi kuin siinä kohdassa, jos joku on pienten lasten kanssa ja työ toisaalla, niin siinä sitten lohdun sanat voisi olla erilaiset. Päiviä tulee idästä koko ajan lisää, yksi joka aamu.

Tiina: Kiva kun sanoit tuon armollisuuden. Sitä kyllä me kaikki tarvitaan ja myös väitöskirjatutkijat.

Tuire: Lohduksi voisi tietenkin kertoa, että väitöskirjoja valmistuu koko ajan, niitä saadaan valmiiksi. Sehän ei yleensä ole mikään semmoinen mestarinäyte ihmisen työuralta. Mitä väitöskirjan pitäisi olla, niin ensisijaisesti sen kuuluisi olla tutkijauran alku, sen ensimmäinen askel. Sen ei pitäisi olla elämäntyö. Sen muistuttaminen ja myös sen, että harvoin kannattaa ottaa tavoitteeksi tehdä huippu väitöskirjaa. Yleensä otetaan tavoitteeksi vain hyvän työn tekeminen, ei erinomaisen, ei maailmaa mullistavan, vaan hyvän työn, joka on ensimmäinen askel sinne ammattitutkijauralle, ei enempää eikä vähempää.

Tiina: Tähän on hyvä lopettaa. Kiitos Tuire, kun tulit mukaan. Kiitos kaikille kuulijoille. Mielekästä työskentelyä väitöskirjan parissa!