EDutu!

Vesa Taatila: Tervetuloa Turun yliopiston kasvatustieteellisen ja monialaiseen EDutu! -podcastiin. Ohjelmasarjan kantavana teemana on sivistys, joka liittyy vahvasti kasvatustieteiden tiedekunnan neuvottelukunnan Suomi sivistyksen kärkimaaksi -kampanjaan ja samalla sivistyksen teemavuoteen. Tarkoituksena on luodata asiantuntijoiden näkemyksiä kasvatuksen tilasta teemavuoden viitekehyksessä. Siksi nyt aloitusjaksossa keskustelemme laajemmin sivistyksestä ja sen merkityksestä maamme kehityksessä. Aloitamme keskustelun Eino Leinon vuonna 1912 julkaisemalla runolla, Kyltyyri, Tähtitarha -teoksesta. En osaa itse lausua sitä kirjan ohjeen mukaan, tuon ajan Helsingin murteella, mutta yritetään. Kyltyyri! Kyltyyri! Kyltyyri! Tuo huuto on Suomessa syyri, mut mikä se on se kyltyyri? Kas, siinäpä pulma on jyyri. Se on yhdelle ooppera-kyyri, taas toiselle Tukholma-tyyri, Duncan, Forssellin figyyri tai Parisin polityyri. Tuhatkarvainen on kyltyyri - se on Kiinassa Kiinan myyri - mut Suomessa Suomen kyltyyri tuon kaiken on karrikatyyri. Näillä puheilla. Jonne Talonen, miten kommentoit Eino Leinon ajatuksia? Esittele itsesi ja jatka tästä.

Jonne Talonen: Joo, tota. Hei vaan kaikille katsojille ja kuulijoille. Talosen, Jonne. Opiskelen kasvatustiedettä Turun yliopistossa, ihan tota viittä vaille valmis maisteri. Gradu pitäis palauttaa tässä lähiviikkoina tai itse asiassa sit ku tää tulee ulos, niin se on jo palautettu. Toivon mukaan. Mitä tulee mieleen Eino Leinon sanoista? No ensinnäki, näin helsinkiläisenä haluisin tietää miltä se oikeastaan kuulosti se, tota Helsinki sillo 1900-luvun alkupuolella, mutta tota se menee ehkä vähän ohi aiheen. Kyllähän tos miettii sitä, että mikä on sivistyksen ja kulttuurin välinen suhde toisiinsa. Se jää askarruttamaan aika voimakkaasti, tossa sivistys tulee, jos ajatellaan sivistystä ni, tulee ton kulttuurin kautta.

Vesa Taatila: Kyllä, mitenkäs Niina? Esittely ja kommentit.

Niina Repo: Joo, mä oon Niina Repo, kirjailija ja täällä Turun yliopistossa luovan kirjottamisen yliopisto-opettaja, mutta nyt kirjotusvapaalla. Ja toi runohan on aivan loistava esimerkki siitä, miten kulttuuri kavennetaan, laitetaan se sinne Eiffel-torniin ja Kiinan muuriin ja ikään kuin se olisi joku kannettava, irrotettava ja tavallaan eristettävä osa, kun aattelisin, että kulttuuri on kaikki, se ihmisen tekemä ja sitte sivistys on vielä, jollain tavalla vielä isompi sana siihen viereen, eli se sivistys on joku semmonen tapa katsoa maailmaa laajasti ja etsiä kiinnostuneena tietoa, elikkä toi runo oli hauska, mutta se on myös todella karikatyyri.

Vesa Taatila: Se on juuri sitä. Miten satu? Esittely ja kommentit.

Satu Nurmi: Joo. Moikka vaan kaikille, mä oon Satu Nurmi ja mä oon kauppakorkean alumni. Oon valmistunu 10 vuotta sitten, eli juhlavuotta tässä vietetään. Mä oon nykyään yliopistolla töissä täällä Turussa ja teen kansainvälisiä asioita, tällaisessa yksikössä kun kumppanuudet ja vaikuttavuus. Ja tosta runosta mulla tulee aika paljon mieleen, tätä suomalaisten ja ulkomailta tulleiden keskustelua kotoutumiseen liittyen, että mitä tavallaan on sellasta mitä me säilytetään ja mitä on sellasta mitä me opitaan, mitä jää jäljelle, ku meijän maa kansainvälistyy kovaa vauhtia ja mikä on tavallaan se taso, mitä vaaditaan näiltä tulijoilta, että he koetaan, että he on nyt suomalaisia. Eli tää on tämmönen keskustelu mitä käydään aika paljon munki työssä, kun mun kollegat tekee tällasia, kotouttamista tukevia toimenpiteitä. Ja tietenkin sitten sivistys on mun mielestä semmosta myös kykyä olla empaattinen ja joustava, ja myös tota, tehdä semmosia, uskaltaa haastaa omia ajattelumalleja. Et ehkä tää oma tapa toimia ei ookkaa se ainut oikea tapa. Ja sivistys on semmonen mikä tulee, koko ajan kertyy lisää, mitä enemmän elää ja mitä mielenkiintosimpia ihmisiä tulee vastaan ja erilaisia työmahdollisuuksia, harrastusmahdollisuuksia, nii se kertyy sitte, sellaseksi kerroksiksi.

Vesa Taatila: Hyvä. Kiitoksia. Tää on, näyttää taiteen tärkeyden, koska me saimme kolme täysin erilaista näkemystä, miten runoa lähettiin tulkitsemaan. Lähetään sit siihen sivistyspuoleen, hyvin yksinkertaisella kysymyksellä, mitä teille tarkoittaa sivistys? Kuka haluaa alottaa?

Jonne Talonen: Tääl katseet kääntyny [naurua] kyllä muhun, tota, mä lähtisin purkamaan sivistystä kahesta tulokulmasta. Et ensinnäkin on se, miten mä ajattelen, että muut ymmärtää kun mä käytän sitä käsitettä, ja siinä mun mielestä tota, semmonen tietynlainen sivistys tarkottaa oikeanlaista, lainausmerkeissä oikeanlaista tietämystä ja oikeanlaista taitamusta. Vois sanoa myöski käytöstä, koska sivistyksen etymologiset juuret käsittääkseni on olla siivosti tai siveä tai siveydessä tommosessa, et jotenki siinä tulee sivistyksessä mieleen tää tämmönen, lainausmerkeissä oikeanlainen toiminta ja tieto. Ja sitte se toinen tulokulma, mikä ehkä on mun vastaus, et no mitä se oikeanlainen sitte on? Niin, mä siihen ottaisin Aarne Näsin syväekologian ajatuksen mukaan ja siinä tulee, ehkä sanoisin myöski tämmönen akuutti eksistentiaalinen ongelma ihmiskunnalle, tää tota, meidän suhteemme ympäröivään luontoon ja Aarne Näsin vastaus siihen, et mä haluisin ehkä korostaa sitä luontosuhdetta, että siinä mielessä sivistys on ikään kun, olla harmoniassa ympäristön kanssa. Ja tällä hetkellä mä en jotenki, ajattelis, et me ollaan harmoniassa ympäristön kanssa. Oli ympäristö sitte se luonto, metsä jossain tai sitte meidän oma luonto tai miten me kohdataan toiset ihmiset, meidän ympäristös. Et tätä kautta mä lähtisin purkamaan sitä ja se miten mä haluaisin, että sivistys ymmärretään, niin siinä on tää syväekologinen konnotaatio pitäis olla mukana.

Vesa Taatila: Kiitos, mites Niina?

Niina Repo: Oli tosi kiva kuunnella, kiitos Jonne vastauksesta. Tuota noin, sivistys mulle, aika lailla samalla tavalla lähtis purkautumaan, kun äskeisessä puheenvuorossa, eli jollain tavalla siitä, että mitä tosiaan se oikeastaan on, ja katselin kanssa noita juuria, että miten tämä sana on lähtenyt liikkeelle ja mua huvitti jotenkin se siisteys ja siveys, [naurua] siveys varsinkin, eli en lähtis itse, en jollain tavalla itse asiassa liitä näihin asioihin ollenkaan sitä sanaa, vaan enemmän juuri siihen tietouteen, mistä asiat on tulleet, miks me käyttäydytään näin, minkä takia yliopistolaitos on tän mallinen, mikä on meijän eurooppalaisen, ikään kuin identiteen yhdistävä tai mahdollisesti siitä moninaistavat tekijät. Eli sivistys olis kaikkea sellasta tietoutta, ja kuten käytin sanaa kiinnostus tuossa vähän aikaa sitten, niin se olis myös kiinnostusta, tätä maailmaa kohtaan. Ja myös yhteen aikaisempaan puheenvuoroon viitaten sanoisin, että myös tuo tommonen kansainvälinen ymmärrys siitä, että meillä on kaikenlaisia tapoja täällä, ne on meidän tapojamme ja meidän, ehkä pidetään niitä sivistyneinä ja hyvinä tapoina, mutta aivan yhtä kiinnostavia on kaikkien muiden tavat ja sieltä voitais poimia hyviä juttuja, eli ajattelisin jotakin tämän suuntaista. Toki sivistys on myös siis kasaantuvaa ymmärrystä ja tietoutta ja sitä voi siis myös hankkia. Sitä voi saada, mutta sitä voi myös hankkia.

Vesa Taatila: Kiitos, mites sitte Satu?

Satu Nurmi: Joo. No mulla tulee mieleen esimerkiks, että sivistys on virallista ja se on epävirallista. Ja koulutus on sivistävää, mut koulutus yksin ei riitä, koska voi myös olla erittäin koulutettu, mut sitten jos se ei ole ehkä päässy kehittymään ja käyttämään hankittua taitoa tarpeeks oikealla tavalla, niin sitten voi myös aiheuttaa paljon ongelmia. Ja myöskin voi olla erittäin sivistyny, joka ei esimerkiks oo niin korkeasti koulutettu. Eli se on myös sellast oma-aloitteisuutta ja tiedon hankkimista ja semmost jatkuvaa oppimista ja kiinnostuksen laajentamista, että voi vielä myöhemmälläki iällä yhtäkkiä kiinnostua vaikka, et hei mä haluan nyt kerrata nää matematiikan, lukion oppimäärän ja se, et on jatkuvan oppimiseen taipuvainen.

Vesa Taatila: Kiitos, sit tää on ihania, tällaset teoreettiset käsitteet, niist saadaan miljoona eri vaihtoehtoa, kaikki kuulostaa hyviltä. Lähetään toiselta puolelt kattoo. Millanen olis maailma ilman sivistystä, mikä on sivistymätön maailma? Nyt mä en paa Jonnee ensiks. Niina?

Niina Repo: Millanen olis sivistymätön maailma vai? No eihän meijän tarvii mennä kun internetiin [naurua] ja katsoa tuolta 24 ja mitä Ylilautaa näitä on, eli se on semmonen -

Jonne Talonen: Niitä riittää.

Niina Repo: - ja totta muute, ja itse asiassa [naurua] voi olla, että jopa Facebook, vanhusten Facebookin riittää. Eli sellanen maailma jossa ei keskustelu onnistu, jossa polarisaatio tapahtuu siis tällasessa, poteroitumis mielessä ja ammutaan mieluummin se vastapuoli, kun yritetään ymmärtää tai luoda sellanen turvallinen ja mukava ja hauska, kriittinen keskustelutilanne, eli tavallaan maailma ilman sivistystä on jollain tavalla blokkiutunu, niinku se nykyaikana, vahinko kyllä mones paikas on. Ja sitten hirveen tylsä paikka. Aika ikävä paikka [naurahdus] ja vaarallinenkin, eli jos aattelee, et se sivistys olis tällasta kiinnostusta, arvostusta ja ehkä jopa rakkautta maailmaa ja ihmisiä kohtaan, niin sit maailma ilman sivistystä on tietenki, maailma ilman näitä asioita.

Vesa Taatila: Kuulostaa epämiellyttävältä paikalta. Mites Satu, mille sulta kuulostaa?

Satu Nurmi: Joo, tuntuu kans vaaralliselta ja must tuntuu, et se on myös ollu tän korona-ajan jälkimainingeissa, et ihmiset poteroituu liikaa sinne kotiin ja liikaa omien ajatustensa pariin, et pitäis koko ajan, myös olla avoin uusille ajatuksille ja myös valmis kyseenalaistaa niit omia ajattelutapoja. Että maailma ilman sivistystä, mä en haluais, et me oltais menossa siihen suuntaan, mutta siltä se välillä vaikuttaa ja on huolestuttavaa välillä somekeskustelua seurata.

Vesa Taatila: Kyllä. Mites Jonne?

Jonne Talonen: No, sanoisin tota tai voisin ehkä vähän avata myös tota syväekologiaa, minkä mainitsin tossa äsken, ihan siltä varalta, et se ei oo, se ei oo tuttu. Et jos me ajatellaan sivistys syväekologian kautta, jonka Bill Devall ja George Sessions on vuonna 1985, muotoillut kahdeksan prinsiippii, mä oon ny tiivistäny nää sillee, ettei mee hirveesti aikaa tähän, mutta siis. Syväekologia on kaiken, huom kaiken elämän hyvinvoinnin itseisarvon tunnistamista. Elämän monimuotoisuuden ja rikkauden itseisarvon tunnistamista. Ihmisillä ei oo oikeutta vähentää tätä rikkautta, paitsi tyydyttääkseen välttämättömät tarpeensa. Sitte on ihmisen aiheuttama häiriö elämälle on kohtuutonta, seurauksena ihmisten olemisessa on tapahduttava muutos ja olemisen muutos, on muutosta kohti elämän laadun ja itseisarvon kunnioitusta. Ja aktiivinen, nää kahdeksas premission tai kahdeksas prinsiippi on, että nämä täytyy tunnistaa ja niiden eteen aktiivisesti tehtävä töitä.

Tarkat ehkä saatto kyl huomata, et tossa oli seittemän, mä jätin neljännen pois. Neljäs on, että pyrkimys ihmiselon ja kulttuurin kukoistukseen, ei ole ristiriidassa väkiluvun laskemisen kanssa. Tossa mun mielestä vähän, sanotaanko ekofasistinen klangi, joten mä jätän sen pois ja voidaan kans miettiä aktiivista ja passiivista väkilukun laskua. Mut, et jos tossa on syväekologian prinsiipit ja no, tossa olis meidän huomisen sivistyksen peruspilarit. Niin ilman näitä mä sanoisin, että ihmiselo olis suorastaan mahdotonta. Ja hyvin riitaisaa, sekä keskenään, että sitten riidassa meidän ympäröivän ympäristön kanssa, joka on tyystin raunioina.

Vesa Taatila:  Toi itse asias hirveen hyvä kommentti sikäli, kun itse aina mietin, että ku mun mielestä ekologia on itse asias äärimmäistä, tietyllä tavalla äärimmäistä humanismia, koska se usein lähtee juuri siitä, et siinä pyritään, et ihmiset pystyvät elämään täällä jatkossakin. Ja joskus ne näyttää menevän vähän, vastakkain. Mut ekologiaa eihän, planeettahan on täällä, tulee olemaan senkin jälkeen kun me emme ole täällä. Ei planeetta tarvi pelastamista, mut ihmiskunta, aina välillä tuntuu tarvitsevan. Miten sit sitä voidaan lisätä näinä päivinä, et jos me halutaan, et meil olis, jätettäis parempi maapallo jälkipolville? Miten me lisätään sivistystä ja ennen kaikkea suomalaiset Suomessa olevaa sivistystä? Päästetään Satu vastaa helppoon kysymykseen ekana.

Satu Nurmi: Todella helppo kysymys [naurahdus]. Ainakin, no pitäis olla varmaan kouluissa siihen panostaa, että osataan erottaa se väärä tieto oikeasta tai se varmaan on jo aikuisillaki välillä vaikeeta, et sitä, netistä löytyy ihan mitä vaan, eli et osottais sitä kriittistä lukutaitoa, mitä varmaan nytte sitte kanssa ku, ChatGPT:n käyttö yleistyy tutkimuksessa ja koulutuksessa, niin miten sitte voidaan varmistaa se, että tekstit on ihmisten, oikeitten ihmisten kirjottamia, et ei sitä varmaan voi enää varmistaa. Ja tulee vaikka jotain hakukirjeitä töihin tai yliopistoihin, niin kuka ne on kirjottanu? Tekoäly, ihminen vai niitten yhdistelmä? Niin varmaan sellanen, et opittais tunnistamaan, et mikä on, mikä on ihmisen tekemää ja mikä on koneen tekemää, koska me tullaan, me ollaan jo nyt siinä, mun tulevaisuus on jo nyt, eli me tehdään, me ollaan koneitten kanssa tekemisissä.

Vesa Taatila: Me olemme kaikki kyborgeja. Enemmän tai vähemmän. Mites Jonne?

Jonne Talonen: Miten sivistystä voitais lisätä? No, ensinnäki totta kai, koulut on se paikka, vanhemmilla on totta kai aina kasvatusvastuu lapsistaan, mutta sit taas koululla on myös omanlaisensa kasvatusvastuu yhteiskunnan jäsenistä. Ja siellä sit sivistystä pitäis tavalla tai toisella lisätä, ehkä semmonen konkreettinen keino, mun mielestä, lisätä sivistystä on tulla enemmän tietoisiksi. Tulla tietoisiksi itsestään, ympäristöstään ja näiden välisestä vuorovaikutuksesta. Mä lähtisin sen kautta sitä sivistystä lisäämään ja siihen liittyy sit olennaisesti se, että täytyy olla tietoinen ympäristöstään, niin täytyy myös tietää ympäristöstään. Siihen liittyy sit vahvasti tieto ja tämmönen informaatio vahvasti.

Niina Repo: Jälleen tosi hyvin puhuttu ja kun mä täältä lähden, niin mä olen menossa katsomaan tällaisen elokuvan kun, oliko se Havumetsän lapset ja mietin, että meijän tarvis tietää niistä luontoasioista, meijän tarvis nähdä ne ja kokee ne. Ja sitte meijän tarvis ikään kuin kohdata niitä sellasia vähän kauempana olevia uhkakuvia, sillä tavalla, et me ymmärrettäis jotakin niistä, eikä nimenomaan luotais, anteeks. Ei luotais tämmösiä vastakkainasetteluja, jotka ei perustu mihinkäänlaiseen ymmärrykseen vaan johonki semmoseen pelkoon tai kuvitelmaan tai meille ehkä annettuun pelkoon, eli juurikin sellasta, ehkäpä jopa liemikuutioiksi laitettua tietoutta, jakelisin täällä kaikkialla.

Ja varsinki ku me ollaan yliopistolla, niin lisäisin sellasta ikään kuin poikkitietoutta monenlaisista asioista, ihan meijän kaikkiin opintoihin ja esimerkkinä annan sellasen Asklepios-ohjelman, missä lääketieteen opiskelijat ja humanistit on kohdanneet jo monen vuoden ajan, ja siellä tuodaan tosiaan tietoutta sitten, vaikkapa lääketieteen opiskelijoitten eteen jotai suoraan siellä, lääketieteen opinnois ole ja sitten taas humanistit oppivat paljon, sitte taas sieltä lääketieteen opiskelijoitten puolelta ja se on musta loistava esimerkki siitä, mitä meijän pitäis tehdä koko ajan. Elikkä kohtauttaa erilaisia maailmoja ja tarjota sitä tietoa, ja sit mä vielä viljelisin sitä tosiaan ihan tarkotuksella, mä tekisin sellasta populaaria tietoiskuu tietoiskun perään ja käyttäisin siihen aika paljon myös, sillä tavalla voimaa, et niist tulis kiehtovia, haluttavia ja samaan aikaan sitten myös valistavia.

Vesa Taatila: Kyllä. Ja se kohtaamisia ei oo koskaan liikaa tai henkilökohtainen muistelu aina siitä kun entisenä fyysikkona ja matemaatikkona, joka olin ainoa integraalilaskentaa tehnyt kovasti ja tapasin ensimmäisen kerran elämässäni sosiaalialan ihmisen. Ja hän puhu integroinnista ja mun kesti varmaan tunti, ennen ku mä tajusin, et me puhutaan eri asiasta. Et se on, [naurahdus] sanoilla on merkityksensä.

Niina Repo: Todella.

Vesa Taatila: Tota, koulun roolia vähän voitas pähkäillä, miten te näette koulun roolin sivistystyössä ja miten se on muuttunu ja miten sen, miltä se näyttää teistä, et miten se tulee muuttumaan, tässä nyt sanotaan seuraavan 30 vuoden kuluessa?

Jonne Talonen: Sä katsot mua nyt silleen, että -

Vesa Taatila: Kyllä, mä katson sinua juuri.

Jonne Talonen: - mä vastaan ensimmäitteeks. Tosiaan vaikka on kasvatustieteen opiskelija, niin tuodaan nyt se esiin, että en oo siis opettajakoulutuksen puolella itse, vaan tota, niin sanotusti yleisellä linjalla, mutta tota. Se mitä ajattelen koulusta ja mikä sen rooli sivistyksessä on, niin yks mikä tulee mieleen, niin koulu on ollu, jotenki tuntuu, että haluttu olla tosi aallonharjalla teknologiassa ja muussa, ja se on, se on tärkeetä, että nuorilla on, esimerkiks sitä lukutaitoa. Toimia esimerkiks netissä, mut sanoisin, että jossain määrin kouluissa jos me halutaan sitä sivistystä lisätä, niin ehkä vähän painaisin jarrua ja et ei tuotais näitä, ikään kun uusia vaikka teknologisia juttuja, niin hirveällä vimmalla sinne kouluun. Koska tiedän ihan omastaki kokemuksesta, että niitä kännyköitä esimerkiks oppii käyttämään ihan ilman, että kukaan siitä tulee kertomaan. Monesti sitä itse koulussa, osas paljon paremmin käyttää teknologiaa kun vaikka opettaja, niin sit se tuntuu vähän höpsöltä, että siellä joku joku opettaa käyttämään teknologiaa kun itse osaa jo paremmin, et ehkä miten sitä sivistystä voitas koulussa lisätä, niin mentäis tietyllä tavalla takasin niihin perusasioihin, mitä se sitten nyt tarkottaakaan.

Vesa Taatila: Mites, jatketaan Niinasta.

Niina Repo: No mä oon sitä mieltä kaikessa, että kaiken tekemisen ytimessä on halu ja innostus, ja juurikin, kuuntelin mitä ihmiset oli sivistyksestä sanoneet, että ymmärtäisin siitä enemmän kuin mitä noin aamulla herätessäni ymmärsin. Niin siinä oli tota ihanasti sanottu, et joku sano, että mitä hän haluais, että jokainen koulusta ulos tuleva lapsi ajattelis, niin on, että minä olen hyvä jossakin. Ja mä oon sitä mieltä, että se ymmärrys, oivallus, kiinnostus ja jonkinlainen rakkaus siis koko maailmaa ja sen ilmiöitä kohtaan, tulee sitä kautta, et annettais niitten lasten ikään kuin hengittää monenlaista tietenkin, mutta myös niille sanottais monta kertaa tavallaan, että sä olet hyvä ja mikä sua kiinnostaa, ja ei tietenkään niin, että se kapeutuis se sivistys vain siihen, et jos jotain kiinnostaa vaikka vaan jalkapallo. Nii ei tietenkään pelkkää jalkapalloo, mutta jonkinlainen jaettu innostus.

Ja sit mä mietin äsken tossa noita työtapoja ihan, koska siitähän on paljon tietenkin käyty keskusteluu. Ja mä olin itse tota aikanaan tosi innostunut tästä elämyksellisen opintopolun ikään kuin, sekä rakentamisesta, että ideasta. Jota on nyt jonkin verran toki kritisoitukin, jo tällä hetkellä, mutta lähtisin siitä, että kun ne opiskelijat vaikkapa tekisivät paljon ryhmätöitä, joita kuitenkin jollain tavalla valvottais ja sit ne esittäis muille ne ryhmätöittensä tulokset, ni joku tämmönen ihana vuorovaikutteinen juttu, olis musta se tapa, eli jotenkin vaan, et ne sais olla siellä elossa. Niitä ei kyllä mun mielest pitäis kahlita pulpetteihin [naurahtelua], niitä opiskelijoita, niin kuin sillon joskus. Mutta tällasia ajatuksia.

Vesa Taatila: Jos meil oo muuta, ei me muisteta tästä, niin raati kannattaa lämpimästi, et oppilaita ei kahlita pulpettiin [naurua].

Niina Repo: Joo, kyllä.

Satu Nurmi: No mä tuun siltä ajalta ku istuttiin pulpettien ääressä ja välillä niit kyl vaihdeltiin niitä paikkoja, mutta varmaan vaikutusta koulumaailmaan on se, et minkä kokosia ryhmiä tulee olemaa ja sitte ku on taas aktivoitunu täällä syntyvyyskeskustelu, eli tuleeko Suomen väkiluku kasvaa maahanmuuttajien avulla vai minkä avulla, eli minkä kokosia ryhmät tulee olee, kuinka monikulttuurisii ryhmät tulee olemaan? Onko paluuta paperiin, koska mun mielestä edelleen on tosi kiva kirjottaa käsin, et tuleeko nyt tulevaisuuden lapsille se tavaksi ollenkaan vai tehäänkö kaikki koneella? Mun mielestä esimerkiks muistaa paremmin, mitä on kirjottanu, ku kirjottaa käsin, mun mielest käsin kirjottaminen on ihanaa. Niin mä toivon, että myös tulevaisuuden nuoret pääsee kirjottaa käsin. Sitten kans on keskustelu siitä, et miten paljon opettajat voi pakottaa, koska ite ainaki muistan, et koulussa oli paljon aineita mistä mä tykkäsin hirveesti, mut sit oli myös sellasii, mitkä mua ei kiinnostanu, eikä ne ollu mitenkään kivoja, mut mun mielestä ei ollu vaihtoehtoa, vaan niitä piti, et se oli osa sitä koulua, et nää tietyt asiat on tylsiä ja se ehkä myös sitte kasvattaa tulevaisuuteenkin, koska elämässä kaikki ei ole aina kivaa. Eli saa sitä pitkäjänteisyyttä sitte ku oppii jo koulussa valmiiks, eli miten se tulee se, voidaanko pakottaa, voiko opettaja pakottaa, voivatko vanhemmat pakottaa, et ehkä, et kuin, kuinka paljon lapset saa päättää asioista ja mitkä on sit niit mitä aikuiset päättää, koska miten se tulee tapahtumaan. Ja mun mielestä ainakin, ehkä työelämäs joskus miettii, et kuinka kiva ois ollu tehdä töitä, sillon ku ei ollu vielä internettiä, et lähetetään vaikka kirjeitä tai fakseja tai -

Vesa Taatila: Mä voin kertoo sulle tän jälkeen [hymähtelyä].

Satu Nurmi: Joo! Että, joskus -

Niina Repo: Kuinka kivaas [naurua]!

Satu Nurmi: - joskus myös, joskus myös asioita, jos niit tekee liian nopeasti, nii saattaa tulla virheitä ja saattaa tulla sähläyksiä, eli et myös me jotka tehdään tosi ni digitaalisesti töitä, ni meijänki ois joskus hyvä rauhottua ja hengähtää syvään, ja et nyt katsotaan tämä asia rauhassa, eikä vaa, et lähetetään nopeesti Teamsissä tai jätetää viesti, eli sit pitäis löytyy semmonen balanssi ja must tuntuu, et me ei olla ehkä sitä viel löydetty ja sen takia myös meijän nuoret ihmiset palaa helposti loppuun, koska me tehdään, ehkä välil vähän liikaaki.

Jonne Talonen: Siis mun o ihan pakko tarttua nii näihi, koska täs jätin sen oman vähän auki, että mitä ne perusasiat sit tarkottaa, mut ei hätää täällä kanssakeskustelijat toi sitten ne oikeestaan kaikki pointit aika hyvin esiin, et just toi omassa puheenvuoros toin esiin vähän sitä teknologiakritiikkiä, koska nimenomaan siis esimerkiksi estää mu mielestä kohtaamasta ihmisiä tietyllä tavalla. Kai sä voit kohdata niitä netin välityksellä, mut ei se oo sama ja jokainen, joka oli yliopistos tai missä tahansa koronan aikana, muualla ku kiven alla, nii tietää sen. Mä uskoisin. Ja sitte toine on, just toi mitä toit esiin tää, kuinka paljon me annetaa vastuuta niille lapsille, ihan pienilleki. Et jos mä oon kuulu samaa aikaan puhetta siitä, et yliopistoa pitäis tehä koulumaisemmaks, että ois tietyt, selkeet järjestelmät, jotka ois samat kaikille, koska se vähentää ahdistuneisuutta opiskelijoihin. Ja sit taas samaan aikaan me työnnetään hirveesti vastuuta, todella pienille lapsille, jotka ei pysty olemaan samalla tavalla vastuussa itsestään. Niitä lapsia täytyy kuunnella, mutta kuinka paljon niille annetaan vastuuta, on se ongelma.

Niina Repo: Joo, munki on pakko [naurahdus] -

Vesa Taatila: Juu, anna mennä.

Niina Repo: - kommentoida, koska mä taas oon sitä mieltä, mä oon pohdiskellu paljon sitä tekoälyä ja sitten olen pohdiskellut, joitain muita sellasia asioita, joista olen itse aivan pudonnut, kuten juurikin Tiktokin vaikutusta tiedonvälitykseen ja muuta. Ja sit mä oon tullu siihen tulokseen, että joku paras hybridi olis tarjota sekä että, mutta ettet millään tavalla me ei voida pudottautuu tai rajata sitä todellisuutta, jossa nää nuoret ja myös sitte kasvavat lapset nykyään elää, koska ne tulee olee ne kansalaistaidot. Meidän on pakko tarjota ne kansalaistaidot tai meil ei oo sillä tavalla katuu, kadulla selviäviä kansalaisia kohta tai ne ei selviä tässä maailmassa, jossa sitte muilla niitä digitaitoja tai tekoälytaitoja on, mutta se ei poista sitä ongelmaa, et mäki esimerkiks oon aivan rauhaton nykyään, kun mä vaan selailen mun puhelintani, enkä ollenkaan osaa olla, sillä tavalla kun ennen vanhaan oltiin ennen niitä puhelimia, siihen aikaan kun niit kirjeitä -

Vesa Taatila: Me muistamme ajan.

Niina Repo: Joo, me muistamme vielä kuinka rauhallista sillon oli.

Vesa Taatila: Eikä tehty koskaan virheitä [naurahdus].

Niina Repo: Ei. Eli tavallaan mitä Satu sano, eli mun mielestä maailma on todella kiinnostava, mut me ollaan vähän kesken sen kanssa. Tietenkin me tullaan olee kesken sen kans vähän niinku ikuisesti, mutta joku balanssi.

Vesa Taatila: Joo. No, hirveetä olla haastattelija, koska haluan koko ajan sanoo jotain -

Niina Repo: Sun pitäis varmaan keskustella!

Vesa Taatila: - se on pakko just sanoo kanssa se kohta, pakko sanoo kanssa se kohta, että tän päivän koululainen on töissä 2080-luvulla. Ja hänellä pitää olla sellaset taidot, et hän pärjää sinne. Hän tulee elämään todennäköst, jos kaikki menee hyvin, nii 2100-luvulle asti. Ja todennäköst siihen mennessä, maailma on muuttunut hieman nykyisestä.

Niina Repo: Jonkin verran [naurua].

Satu Nurmi: Parempaan toivottavasti.

Vesa Taatila: Riski on olemassa, toivottavasti parempaan suuntaan.

Niina Repi: Kyllä.

Vesa Taatila: Itse asiassa, siitä päästään oikeastaan viimeseen isompaan kysymykseen, suomalaisen sivistyksen kehittyminen tulevaisuudessa. Miten te näitte, et mihin se on menossa ja miten me voitais tehdä, että se menis parempaan suuntaan?

Jonne Talonen: No, kaks suuntaa, joko mennään ylös tai alaspäin [naurahdus].

Satu Nurmi: Syklejä.

Vesa Taatila: Joo.

Jonne Talonen: Ja tota, mulla ei oo kristallipalloo, nii mä en osaa sanoo, että koska tietyllä tavalla samaan aikaan, must tuntuu, et ihmiset on tullu tietoisimmaksi tietyistä asioista. Ollaa esimerkiks tietoisia meidän vaikutuksesta, meidän ympäristöön. Mut sit taas samaan aikaan, on eri asia olla tietoinen ja myös toimia sen pohjalta, et se on niinku, se on se ehkä isoin kompastuskivi, mikä nyt, jos ajatellaan vaikka sitä ekologiaa ja miten me kohdataan meidän ympäristö ja toiset ihmiset, et me ollaan tietoisia siitä, että maailma on polarisoitunu, mutta kuinka paljon me ollaan aktiivisesti tehty töitä sen eteen, että se polarisaatio ei ainakaan kiihtyis. Joo, mikä se kysymys olikaan, mä e [hymähdys] -

Vesa Taatila: Millä tavalla saadaan, se menemään parempaan suuntaan, se sivistys? Millä taval tulevaisuuden sukupolvi, sukupolvilla on parempi sivistystilanne?

Jonne Talonen: Kohtaamalla itsensä ja toiset ja ympäristö paremmin.

Vesa Taatila: Hyvä tiivistelmä. Mites Niina?

Niina Repo: Toi toimijuuden korostaminen oli tosi hieno, siis juuri tänään ylioppilaskirjotuksista, hengissä selvinneen poikani kanssa keskustelimme kun hän sanoi tästä ekologisesta tarttumapinnasta, että ei tosiaan se, juuri niinku sanoit, että pelkästään tiedostaa ne vaan, et hän haluaisi nyt siirtyä toiminnan polulle, ja keskustelimme näistä mahdollisuuksista. Ja ne olivat oikein tota mielenkiintosia, eli olen samaa mieltä, eli jonkinlainen toiminnallisuuden arvon nostaminen, korostaminen ja nuorissa näin sitä mielestäni paljon, koska mun mielestä nuoret on melko tiedostavia, hyvinkin sivistyneitä tällä hetkellä. Se menee musta sykleittäin, että mitkä asiat kullonkin on ikään kuin sen sivistyksen polttopisteessä ja nytten tulee olemaan, pitkään varmaan, nää ekologiset kysymykset, koska meillä maapallo makaa niin huolestuttavassa jamassa. Eli se itse asias mun työssäni yliopisto-opettajanakin näkyy, että jossain vaihees tuli paljon luontoon liittyviä ja ilmastoahdistukseen liittyviä tekstejä, esimerkiks toinen asia on siis vaikkapa sukupuolinormien purkaminen. Ne o, ne näkyy nyt, mitkä näkyy sitte taas vähän ajan kuluttua, onko ne samat vai onko ne jo vaihtuneet, niin kaiken tän seuraaminen kiinnostuneena ikään kuin rakentaa tai rakentaa koko ajan sitä meidän Suomea ja meidän sivistystä, mikä oli se kysymys. Se mua on huolestuttanu, että me ollaan annettu hallitustasolla asti, puheen mennään täysin epäsivistyneeks, täysin toisia kunnioittamattomaks ja netti tosiaan vahvistaa sitä, mikä tässäki keskustelus tuli  jo esiin. Ja se pitäis jollain tavalla, pystyy se yleinen ilmapiiri muuttamaan sellaseks, että tätä ei vain sallita. Et tämä ei vain ole ookoo ja se olis must yks semmonen valtavan iso asia, joka sit toisaalta vaikuttais niihin muihinkin asioihin, että vaikka se on vain rumaa puhetta, niin kyl se mun mielestä myös, muuttuu tavallaan toiminnaksi. Elikkä, eli tän tyyppisiä tulee mieleen.

Vesa Taatila: Muuttuu vähintään ajatteluks, mun mielestä.

Niina Repo: Se muuttuu siellä, kyllä se jollain tavalla vähän, mahdollistaakin asioita sit jossain kohdassa.

Vesa Taatila: Kyllä. Mites Satu?

Satu Nurmi: Joo, ainaki se ois tärkeetä, että pystyttäis niihin nuoriin luomaan sitä uskoa, että teissä on potentiaalia ja te löydätte paikkanne maailmassa ja että ei tuu sitä asennetta, että hyödytöntä murehtia, mitään ei voi enää tehdä, että kaikki on menetetty. Et sillä on varmaan tosi suuri rooli sitten millaset ammattilaiset tekee töitä nuorten ja lasten kanssa, et saa sitä uskoa, jos ei sitä tavallaan sitä varmuutta ja uskoo saa kotona, koska se on tietenkin tärkeet, et sitä saa molemmista, mut sit meilläki on kuitenki eri sosioekonomisten taustojen lapsia ja nuoria meijän koulutusjärjestelmässä. Eli varmaan sellanen, et saatais rohkaistua, että nyt nimenomaan pitää toimia ja saada niit mahdollisuuksia toimia.

Niina Repo: Kyllä ja sanoisin vielä sen, ihan viimesenä lauseena, niin tähän, mistä oikeestaan alotin, että kun lapsille ja nuorille näytettäis ne juuret, et mikä on kapitalismin kupla [naurahduksia] ja mikä on aiheuttanut tietyt toimintatavat, joita me pidetään itsestään selvinä. Me ajatellaan, et näin pitää olla, on aina ollu, no ei todellakaan ole ollut. Ja näitä kun purettais, niin sithän ihmiset alkais nähdä niitten kuplien ulkopuolelle ja ymmärtää ne muutkin vaihtoehdot, jolloin se maailma sitten muuttuis.

Jonne Talonen: Joo. Mul tuli tota mieleen tosta, mitä mietin tossa jossain kohtaa, et no mikä on se suurin uhka sivistykselle. Nii, helppo jotenki sellanen, ehkä vähän provokatiivinen ois, tota jatkuvaan kasvuun perustuva markkinatalous ja tota, ja [naurahdus], no ehkä kuitenkin mä sanoisin, että ja sanoisin vielä, että nationalistiset intressit globaalissa maailmassa, mut ehkä näiden molempien taustalla on tietyl tavalla se semmonen, inhimillinen, itsekeskeinen materialismi. Mitä, mistä pitäis ehkä päästä, jollain tavalla pois. Se on, se on uhka sivistykselle.

Vesa Taatila: Aivan loistavia vastauksia, täs on niinku. Mul on kirjotan täällä vaan itselleni muistiin näitä koko aja. Jos mä saisin vielä selvääki, kiitos hienosta keskustelusta, hienoista ajatuksista, sivistyksestä monelta kantilta. Itseni luonnollisesti unohdin esitellä alussa, niin kun [hymähdys] aina asiaan kuuluu, eli otetaan loppuun Vesa Taatila, Turun ammattikorkeakoulun rehtori ja Turun yliopiston, kasvatustieteellisen tiedekunnan neuvottelukunnan puheenjohtaja, sen takia sain tämän kunnian olla keskustelusarjaa avaamassa. Tän keskustelun jälkeen itse asias, mä meen häpeämättömästi kuuntelee Mystistä metsätyömiestä, joka kertoo juuri syväekologisesta ajattelusta, kaukaa 80-luvulta. Suosittelen kaikille tutustumaan Freud Marx Engels & Jungin lyriikkaan tässä kohdassa. Kiitos teille kaikille!

Niina Repo: Kiitos.

Jonne Talonen: Kiitos.

Eeva-Johanna Eloranta:    Haastattelija
Eeva-Maija Niinistö:    Vastaaja 1
Linnea Karlsson:    Vastaaja 2
Vilhelmiina Saharinen:    Vastaaja 3
 

Eeva-Johanna Eloranta: No niin. Tervetuloa kaikille. Me ollaan tänään kokoonnuttu tänne kasvatustieteellisen tiedekunnan EDutu! -podcastiin, tämmöseen monialaiseen podcastii, jossa me keskustellaan aiheesta, miten saadaan heikentyneet oppimistulokset ja lukutaito paranemaan. Eli perusopetuksen oppilaiden kansalliset Pisa-oppimistulokset on laskeneet lähes koko 2000-luvun, ja me pohditaan tänään syitä sille, että mistä tää, mistä tää oikein voi johtua ja miten me voitais saada nää, heikentyneet oppimistulokset muun muas lukutaidossa nousemaan, eli mitä pitäisi tehdä toisin?

Eeva-Johanna Eloranta: Mun nimeni on Eeva-Johanna Eloranta. Mul on ilo toimia tän keskustelun juontajana ja mä toimin myöski täällä kasvatustieteellisessä tiedekunnassa, neuvottelukunnan varapuheenjohtajana, mä oon myöski kansanedustaja ja sivistysvaliokunnan ja tulevaisuusvaliokunnan jäsen. Ja meil on tääl todella hyvät keskustelijat tänään paikalla. Meil on ensikski Eeva-Maija Niinistö. Sä olet Rauman normaalikoulun lehtori, eli toimit luokanopettajana itse, mutta myöski tuolla Rauman opettajankoulutuslaitoksessa opettajaopiskelijoiden ohjaajana, eikö vaan ja sä oot erikoistunu erityisesti lukutaidon opettamiseen. Ja sul on aika paljon vahvaa kokemusta siitä, et miten me voitas vahvistaa sitä lukutaidon opetusta käytännön työssä. Mut mennään näihin sisältöihin sitte myöhemmin, eikö vaan. Ja Linnea Karlsson, sä oot professori. Lääketieteen ja filosofian tohtori, eikö vaan?

Linnea Karlsson: Lääketieteen tohtori.

Eeva-Johanna Eloranta: Joo, aivan. Kyllä. Ja sä oot jo väitöskirjassa käsitelly ja tutkinu nuoruusikästen depressiota. Ja oot myöskin osallistunut muihin tutkimuksiin, jotka liittyy nuorten mielialahäiriöihin ja tota, vuodesta 2010 alkaen, sä oot ollu tossa FinnBrain syntymäkohortin toisena päätutkijana, ja te ootte ollu siellä erityisesti kiinnostuneita siitä, et miten aivot kehittyy ja lapsen stressinsäätely ja tunne-elämä, mitkä tekijät siihen vaikuttaa.

Linnea Karlsson: Joo.

Eeva-Johanna Eloranta: Eli siitä lähtökohdasta, ehkä täälläkin sitte keskustelemassa. Ja sitte Vilhelmiina Saharinen, sä oot neljännen vuoden OKL:n opettaja, luokanopettajaopiskelija ja sä oot myöskin tämmönen järjestöaktiivi. Sä oot Turun luokanopettajan ainejärjestön Opexin varapuheenjohtaja, eikö vaan?

Vilhelmiina Saharinen: Kyllä vaan.

Eeva-Johanna Eloranta: Ja sul on myöski kokemusta käytännön opettajatyöstä, et oot aika paljon tehny sijaisuuksia.

Vilhelmiina Saharinen: Joo.

Eeva-Johanna Eloranta: Ja sulla on vielä tavotteena sitte, jossai vaiheessa erityisopettajan pätevyys, mikä on aika iso tarve tänä päivänä.

Vilhelmiina Saharinen: Kyllä. Toivon mukaan näin.

Eeva-Johanna Eloranta: Näin, hyvä. Mut hei tervetuloa teille kaikille ja mennään sitten miettimään noita meidän kysymyksiä. Eli tosiaan tossa alussa kerroin, nii nää perusopetuksen oppilaiden Pisa-tulokset, Pisa-oppimistulokset, ne on laskeneet lähes koko 2000-luvun, itse asiassa vuodesta 2006 alkaen. Mistä te arvelette asiantuntijoina, et mistä tää johtuu ja mitä syitä sieltä taustalta voi löytyä? Elikkä todellakin, niin heikkojen matematiikan osaajien määrä on noussu 2000-luvun alun seitsemästä prosentista melkein 25 prosenttiin, elikkä joka neljännen matikan taidot on heikkoja. Ja heikkojen lukijoiden osuus, se on kolminkertastunu 2000-luvun alun, seitsemästä prosentista 21,4 prosenttiin eli yli viidennekseen. Ja tän lukutaidon osalta tää muutos on, muutos huonompaan suuntaan on suurempi ku koskaan aikasemmin ja kun me tiedetään, me kaikki tiedetään, että lukutaito on kuitenkin kaiken oppimisen, ja jopa ihan yhteiskunnas toimimisen perusedellytys, niin tällä voi olla todella isoja yhteiskunnallisia vaikutuksia. Mut tosiaan niin, mistä te arvelette, että laskusuhdanne johtuu? Haluutko sä Eeva-Maija alottaa?

Eeva-Maija Niinistö: No, siihen on varmaan monia syitä. On paljon puhuttu, et näistä tukea tarvitsevien oppilaiden määrän noususta, inkluusiosta, kouluis ja luokissa. Ja tuota, must tuntuu, et on niin kun, yhteiskunnas on paljon sellast asiaa, mikä ei oo järjestäytyny sillai, et vanhemmil on kasvatustehtävä myöskin hyvin haasteellinen, niin täs on todella isoi taustatekijöit, et mikä vaikuttaa sit oppilaan oppimiseen ja käyttäytymiseen luokassa.

Eeva-Johanna Eloranta: Entäs sä Vilhelmiina, kun siellä koulussaki oot jo opettamassa niin, mitä sä ajattelet tästä?

Vilhelmiina Saharinen: No samalla linjalla kyllä täysin tästä, että ei oo mikään yks tai kaks asiaa, mitkä tän kaltaista ilmiötä selittää. Et kyl uskon, että nimenomaan tää, digi-aikakausi tai se murros siinä, et ihan ku ihan omaaki koulupolkua mietti, ni ehkä siihen aikalailla omaan yläasteaikaan sijoittuu se, et oikeesti kun ihan suuri harppaus tapahtu tässä, että nykyään lapsilla ja nuorilla on digilaitteit ja niitten paris  vietetään aikaa ihan hurjan paljon, ja samaan aikaan, kirjan ja ylipäätään lukeminen on vähentyny ni. Kyl mä jotenkin aika paljon näkisin, et sillä digilaitteella on osuutta varmasti asiaan. Vaikkakin paljon hyvääki tuoneet, mutta myöskin niitä haittapuolia. Ja varmasti myöskin just, mitä sanoit niin se, jotenkin joku muutos siinä myös kasvattamisessa, semmosta niinku kasvatusnäkökulmissa, mitä ihmisillä on. Nyt ei oo mikään ihan, ehkä helposti vastattava kysymys yksinomaan, että mistä johtuu.

Eeva-Johanna Eloranta: Paljon erilaisia syitä. Entä Linnea, mitä sä ajattelet, et mitä tässä on taustalla?

Linnea Karlsson: Ne on helppo tietysti ensinnäkin olla samaa mielt siittä, että jos tässä olis joku yks, yksinkertanen selitys, niin tää ois jo ratkastu, et sellast tilannet, meil ei valitettavasti varmaankaa oo. Mut mä ehkä halusin kiinnittää huomion tähän polarisaatio, eli tavallaan, että ku Pisa-tuloksista, julkisuudessaki helposti puhutaan just sillai, vähän niinku ryhmätasolla, että Pisa-tulokset ovat heikentyneet tai lukeminen on, lukemisen valmiudet heikentyneet. Mutta tosiasiassa, kun niitä kattoo niitä graafeja ja kuvaajia, niin kyse on nimenomaan polarisaatiosta, eli tavallaan se, sinne on tullu isompi joukko lapsia ja nuoria, joilla taidot ja valmiudet on heikot. Ja se kuilu näiden, hyvin pärjäävien ja hyvin, hyvien oppijoiden tai taitavien oppijoiden ja sitte,  sitten näiden heikkojen, heikommal tasolla valmiuksia olevien lasten välil, nii se on kasvanu.

Ja tää on must semmonen, ehkä semmonen, jota vois vielä enemmän puhua ja sehän on tavallaan tää polarisaatio lasten ja nuorten maailmassa, meijän yhteiskunnas tapahtunu muutenkin ja lapsiperheiden osalta, ja tavallaan semmonen, juurikin niin, et se ei oo yksilön ominaisuus pelkästään, vaan kyse on myös näist yhteiskunnan rakenteista ja tota, ja sillä lailla monella tavalla, tämmösen hyvä ja huono-osaisuuden polarisaatiosta. Joka tota, must se on itse asias se olennainen asia näis Pisa-tuloksissa tai yksi niist olennaisista asioista. Ja sitte se, ehkä toinen yleisteema liittyy just tähän digitalisaatioon. Munkin mielestä, että jos ajattelen sitä, et kuin hallitsemattomasti ja kyseenalaistamatta se on vyöryny, ihan kaikkien ihmisten elämään. Ja tota, sitten se, että kun lasten ja nuorten aivot on vielä kesken kehityksen ja samalla on se, et aivothan tottuu ja sopeutuu monenlaiseen, mutta että sit se, että minkä kustannuksella se tapahtuu se tottuminen sitte siihen digimaailmaan ja missä se digialusta ehkä on hyödyllinen ja missä se on ehkä jopa haitallinen, niin. Sen tyyppist kriittistä tarkastelua, ei käyty. Vaan, se vaan tapahtui ja vyöryi ikään kun tsunamin tavoin.

Eeva-Johanna Eloranta: Aivan. Ne vaan tulivat ja veivät, sekä vapaa-ajan, että oikeestaan joka paikassa. Joo, niin mitä mieltä te ootte siitä, sä Vilhelmiina jo digiasian toitki esille ja Linnea sinä myös. Onko teidän mielestä tää nykyinen digitalisoitunu elämäntapa muuttanut meitä ja etenkin meijän lapsia ja nuoria, kun tosiaan siellä verkossa vietetään entistä enemmän aikaa? Sä oot Linnea puhunu paljon lasten ja nuorten itsesäätelytaidoista ja vuorovaikutustaidoista, oppimisen kannalta, voitko sä vielä syventää tätä lisää? Must tuntuu, et tää on semmonen näkökulma, mikä ei oo aikasemmin ehkä tullu kovin paljon esille.

Linnea Karlsson: Joo, eli jos miettii aivojen kehitykseen, aivojen kehityksellisiä tarpeita, niin (nämä) välitön vastavuoronen vuorovaikutus on ihmiseläimelle välttämätöntä, jotta me, jotta siis opitaan taitoja, kielenkehitystä, kommunikaatiota. Koko aivojen kehitys lepää sen varassa, että toimitaan siin ihmislaumassa. Ja se on aivoille välttämätön ärsyke, se välitön vuorovaikutus ja siinä erityisesti semmoset elementit, kun tota katsekontakti ja vastavuoroset tunneviestien välittämiset, missä myös opitaan sitten sitä, niitä taitoja, valmiuksia. Nyt sit tää itsesäätely on tämmönen käsite, joka tarkottaa siis sitä, että ihminen pystyy joustavasti tilanteen mukaan sopeuttamaan omaa ajatteluaa, impulssikontrollia, tunne-elämän toimintaa. Ja itsesäätely on yks keskeinen asia, esimerkiks tarkkaavuuden säätelyssä tai keskittymiskyvyssä tai tämmösessä ponnistelussa, jossa ei tuu samantien palkintoa ja niin edellee. Ja nyt jos miettii, vaikka pitkän tekstin lukemista, ja niin tavallaan se vaatii, näitä kaikkia tähän, tämmösiä korkeempia aivotoimintoja ikäänku.

Ja nyt tiedetään tutkimusten perusteella, et nää digilaitteet, niin ne ei oo välttämättömiä näiden itsesäätelytaitojen oppimisen kannalta. Voi olla, et niistä ei oo haittaakaan, voi olla, et ne on viihdyttäviä. Voi olla näin, mut joka tapaus aivot ei tarvi sitä sykettä, mut sen sijaan aivot tarvii tätä välitöntä vuorovaikutusta. Ja nyt sit se, et jos se salaa nää digilaitteet, salaa meiltä itseltämme, vie sen kaiken ajan siitä päivästä, ihan et minuutteina, tunteina, aivot ei saa tarpeeksi sitä välttämätöntä ärsykettä, vaan tulee tätä ei välttämätöntä ärsykettä, niin sillon tavallaan se, nää keskittymisen ja tarkkaavaisuuden ja ponnistelun ja tämmösen motivoitumisen taidot aivoista, niin saattaa jäädä kehittymättömiks tai kehittyä heikosti. Ja tää on semmonen asia, et mä aattelen, että se pitäis ymmärtää, et sä välitön vuorovaikutus on se, mikä tarvitaan aina, ja sit meil on erilaisia apuvälineitä. On ne sitte pedagogisia tekniikoita, jota opetellaan OKL:ssä tai sitte se on joku digilaite, josta voi oikeesti olla hyötyyki jossain kohas.

Eeva-Johanna Eloranta: Totta. Se on, se on juurikin näin. Mitä mieltä sä oot Vilhelmiina tästä mitä Linnea sanoi?

Vilhelmiina Saharinen: Jotenki, [10:29, päällekkäistä puhetta] ku heti lähti tätä itsesäätelyn teemaa miettimään ni, itsesäätely ei oo mikään ihan helposti opittua taitoa, se  kehittyy jatkuvasti ja iteki pystyy koko ajan opettelemaan, et me just puhuttiin myös seminaarissa oikeestaan tästä, että jos tällee ihan nuorena aikuisenakin niin, on oikeest varsin haastavaa välillä itsesäädellä sitä, sen digilaitteen käyttöä. Ja kävi ilmi, et meillä monella on tapana ihan vaikka ku pitäs opiskella jotain juttua, ni viedään puhelin toiseen huoneeseen. Ja sitten, no yleensä onnistui sitte pysymään se siellä, mut ei siltikkään välttämättä helppoa aina oo, pitää se siel toises huoneessa.

Jos miettii jotain vaik alakouluikäsiä lapsia, miten heillä vois olla, niin vahva se itsesäätelytaito siitä, et pystyy viemään ja laittaa sen puhelimen pois, ja olla kattomatta siihen, et jos siihen ei tuu sitä, aikuiselta sitä kannustusta siihen, säätelyyn ja vähän sitä jonkinlaista pakkoakin, niin kyllä se hyvin koukuttava on se, ja moneen vaikuttaa. Ja jotenkin, ehkä just sit se ku enemmä ollaan siellä digilaitteilla ja somessa ja pelataan, sitähän paljon tehää, et pelataan pleikkaria sun muuta. Sit se jää se vuorovaikutus vähäsemmaks, ni kyl se, sanoisin, et näkyy kouluissa oppilailla, et jos itsesäätelyy miettii, niin aika vahvaa semmost, vaan vahvoja tunnepurkauksia tulee ja niin kun, siis helposti jotain ristiriitoja ja pienistäki asioist sit jotenki, oon miettiny, et onko pelimaailma jossain määrin, et välil tuntuu, et siirtyy ehkä ihan siihen, lasten arkiseenki vuorovaikutukseen. Jotenki semmonen somesta tuttu, töksäyttelykulttuuri ja semmonen, näitä oon ainaki ite pohtinu.

Eeva-Johanna Eloranta: Joo. Entäs Eeva-Maija, siinä sulla on pitkä historia, sä oot nähny eri luvuilla syntyneitä, lapsia, nuoria kouluissa. Onko ne erilaisia?

Eeva-Maija Niinistö: [12:15, päällekkäistä puhetta] Joo, kyllä. Mun mielest on just muuttunu siihe mieles, et (--) [12:17] ja se on tää pelimaailma-asia, ni töksäytetään asioita. Semmoset hyvät tavat, mikä on ihan inhimillistä ja ihmisille kuuluvaa, eli ne unohtuu, et just nämä peliroolit voi tulla liikaa, fakta ja fiktio sekottuu, mitä pienempi lapsi kyseessä. Ja toi oli must mielenkiintonen, ku Linnea sano just sitä, et vuorovaikutuksen tärkeyttä, ja sitä mä aattelen, et ku on kuitenki sitä digilaitet niin paljon, niin aivothan kuormittuu. Ni eihän ne, just nää perusasiat niitten asioitten oppiminen, on sit, vaikse ei yleensä olis, nii mut siin tapaukses kuitenki ylitsevuotavan vaikeeta mahdollisest, vaikkei se oliskaan etenkään niin kun, vaatis ponnisteluu muuten sieltä oppilaalta, ihmiseltä.

Eeva-Johanna Eloranta: Joo, Linnea sä halusit lisätä tähän?

Linnea Karlsson: Niin, mä voisin jatkaa tästä vielä, et sitte jos miettii sitä koulumaailmaa, niin siellähän sen opettajan kanssa ja sen ryhmän kanssa, se välinen vuorovaikutus, niin se on se tärkein säätelyelementti. Ja nyt sitte, jos se vuorovaikutus, esimerkiks opettajan kanssa katkeilee tarpeettomasti ja ennakoimattomasti, sen takia kun siihen tulee tavallaan ne laitteet vähän niinku väliin, myös opetuksessa. Et tavallaan, et jos miettii opetustilanteessa, se myös se vuorovaikutustilanne on se, se on niinku se infrastruktuuri ihan ne, tekniikat pitäis saada laitettua, mut sit se digilaite onki helposti semmonen, et se tulee myös siihen vuorovaikutussuhteeseen väliin. Ja taas tutkimuksist tiedetään, et tämmönen ennakoimattomasti katkeileva vuorovaikutus on semmonen, et se häiritsee sitä itsesäätelyn kehittymistä. Ja sit taas riittävän ennakoitava vuorovaikutus tukee itsesäätelyn kehittymistä. Ja sit jos meillä on lapsi, jolla on ehkä tuen tarvetta siinä itsesäätelytaitojen kehittymisessä ja sekä, sitte siel koulussa myös on se tilanne, et se katkeilee ja on semmosta, tavallaan tahattomasti levotonta se vuorovaikutuskonteksti jotenkin, niin se voi olla myös semmonen asia, et sit siittä ei saa tavallaan irti siitä opettajan ammattitaidosta myöskään sellasta, missä voitas auttaa.

Eeva-Maija Niinistö: Joo, se on, se on juuri näin, et se katkeilevuus. Kyl sen niinku huomaan itse, tuol luokkatilantees ni, kyl se haittaa. Nimenomaan haluaisin sen intensiivijakson edes siihen uuden asian opettamiseen, mut monet asiat sitä just, tekee tätä katkeilua ja tota noin. Ja lapset on must tottunu siihen nimenomaan, et koko aikaa, pienissä osissa, hirveän pienissä osissa. Se on niin pirstaleista sit se tieto, että sit taas sen kokoaminen yhdeks kokonaisuudeks, on aika vaativaa, mitä pienempi lapsi on, niin sitä hankalampaa tietenkin. Et siin on tämmösiä, monenlaisia pedagogisia haasteita.

Eeva-Johanna Eloranta: Joo. Sen verran vielä tästä kysyisin, et onko se nyt, esimerkiksi näkyykö se itsesäätelytaitojen heikkeys, heikentyminen myöskin siinä, et ku jotku oppilas häiritsee tunnilla ja heitä pitää ohjata, et hei nyt istu paikallasi ja keskity ja muuta, niin onko se myöskin tätä, että tota, kun se itsesäätelytaito ei oo kehittyny, nii ei jaksata olla siel tunnilla, ja sit tulee niit keskeytyksiä sit, siitä tulee tää mitä kerroit niin?

Linnea Karlsson: Joo, se on yks tämmönen piirre [15:24, päällekkäistä puhetta], että juuri tää tarkkaavuuden ja keskittymiskyvyn säätely on yks osa tavallaan sitä, et  se itsesääntely on oikeestaan laaja käsite, johon liittyy paljon myös ihan temperamenttitekijöitä ja muuta, mut se tiedetään myös, et sitä itsesäätelyä nimenomaan voidaan tukea, et se ei oo semmonen asia, että syntyy jonkun tietyn itsesäätelykapasiteetin kanssa ja sitte se on siinä. Vaan se on nimenomaan semmonen asia, jonka tukeminen on ja kehittäminen on mahdollista, mut se kehittäminen ja tukeminen tapahtuu vuorovaikutussuhteissa, ei meil ei oo mitään muuta niin tehokasta välinettä siihen itsesäätelytaitojen tukemiseen, kuin välitön vuorovaikutus.

Eeva-Johanna Eloranta: Aivan. Eli kahden ihmisen, vanhemman ja lapsen välillä ja kouluyhteisössä ja näin, ja jos se kännykkä vie aina sen huomion, et mä olenki vuorovaikutussuhteessa vaan sen kanssa, sillon niit tilanteit ei oo tarpeeks ja sillon se itsesäätelytaito ei kehity, ja sillon tulee häirintää tunnilla ja sillon, tätä kaikkea, näin. Hyvä.

Eeva-Maija Niinistö: (Siinä) semmosen -

Eeva-Johanna Eloranta: Joo, sano vaan.

Eeva-Maija Niinistö: - tämmönen luonteva vuorovaikutus, katsotaan silmiin ja olla keskusteluyhteydessä, ni se tuntuu sit luonnottomalta. Et on totuttu sit, et kännykän katselu on semmonen, ja mikä on se perus elementti. Ja tota, sit ihmisen kohtaaminen on vähän vaikeempaa ja haastavampaa. Mää, luokassa, mä olen muutaman vuoden jo olettanut ja odottanut, et katsotaan silmiin aina kun keskustellaan ja se on ollu ihan opetettava asia.

Eeva-Johanna Eloranta: Joo ja varmasti yks, onko yks tärkee asia millä sitä itsesäätelytaitoo voidaan kehittää, et opetellaan katsomaan silmiin?

Linnea Karlsson: Joo, siis se tiedetään, et katsekontakti on yks tämmönen ihan aivojen kannalta välttämätön ärsyke, et se on semmonen -

Eeva-Johanna Eloranta: Et se mun tieto menee perille ja pystyy sitä säätelemään. Hyvä. No sit on tää iänikuinen ryhmäkoko-keskustelu. Monet opettajat toivovat sitä, että voitas päästä pienempiin ryhmäkokoihin, nii pystyttäis oppilaita ohjaamaan paremmin, mutta meil on kuitenki Suomessa OECD-maissa, maiden, kun he muihin OECD-maihin vertaa, niin meillä on kuitenki pienemmät ryhmäkoot, et meil on keskimääri 19.9 oppilaan ryhmät, ja se on pysyny vuostuhannen alusta saakka suurin piirtein samana. Niin minkä takii tää ryhmäkoko ei oo enää riittävä, tosiaan OECD-maissa se on, siel on korkeempia, meil on noin 20, niin miksei se riitä, johtuuko se juuriki siitä, että oppilaat eivät enää pysty säätelemään (itseisiään), me muistetaan kaikki näitä keskusteluita, ku oli 40:kin oppilasta luokassa ja 30, ja ei ollu mitään ongelmaa, mutta miksi nyt ei 20 riitä?

Eeva-Maija Niinistö: Joo. Just tää, eriytävä, mä sanoin, et just, et inkluusio ei oo mikään semmonen asia, mutta tota. Mutta siel vaan on, niin kovasti näitä tukea tarvitsevia samanaikaisesti, että ne, joo opettajan homma on se, että eriytetään siellä luokan sisällä erilaiset ryhmiin, jotta se informaatio tulee kaikille saaduks ja pääsevät hommiin, et siin on enemmän työtä, mitä aikasemmin. Mut en mä sano, et opettaja tarvitsee mitään hirveen isoa määrää koulunkäynninohjaajia siihen ympärilleen. Sekin sit pirstaloituu. Se asia, että mut siin vaatii suunnitteluun enemmän aikaa.

Eeva-Johanna Eloranta: Joo, elikkä mieluummin, sanoisitko niin, et mieluummin pienempi luokkakoko ku se, että olis just esimerkiks niit koulunkäynninohjaajii niillä? Et näkisit, et se ois tärkeempi? Et se on, nii, joo sano vaan.

Eeva-Maija Niinistö: Ei, mutta mähän on, et nyt ettei auta valitel, et lapsii on liikaa, ku miulle (syntyvät) [naurua] (--) [18:51], kohta niitä on aika pienet luokat kyllä, mut -

Linnea Karlsson: (-) se joutuu muute.

Eeva-Maija Niinistö: Nii-i [naurua]!

Eeva-Johanna Eloranta: Entä Vilhelmiina, mitä sä mietit tästä luokkakoosta, ku oot nyt päässy jo opettamaankin, niin miltä se nyt noin 20 tuntuu?

Vilhelmiina Saharinen: Paljon tuntuu, et kyl noissa hajontaa ja vaihtelua on, et [19:11, päällekkäistä puhetta] oon kyl nähny 15:n oppilaan luokkia ja 30:n oppilaan, vaikka ykkösluokkiakin. Ja totta kai se 20, se keskimääränen, mutta se mikä näkyy luokissa, vähän luokassa ku luokassa, et sitä aikuista tarvitaan ihan hirveesti, et joskus ihan on aikuista vaan siihen, et joku ois siinä vieressä, hiukan ohjais sitä toimintaa tai ylipäätään aikuisen kanssa haluis keskustella ja kertoa kauheesti kaikkia asioita, ja totta kai sitten on myös näissä oppimisessa, kuten vaikka lukutaidossa ja matikassa ja tälläsessä, ylipäätään se aikuisen tarve on mun mielest semmonen mikä näkyy. Ja sitten jos siellä on vaikka itekseen 25:n oppilaan kanssa, niin kyl siin sit vähän semmonen riittämättömyyden tunne meinaa ajoittain tulla.

Eeva-Johanna Eloranta: Joo. Entäs Linnea?

Linnea Karlsson: Joo, mä huomaan, et mul ei oo ehkä niin täsmällistä kommenttia just tähän ryhmäkoko-asiaan sinänsä muuta ku, et toki se on mielekästä, et ne on järkevän kokosia, mutta samaa mä oon ajatellu, et se ei välttämättä oo aina tai et taas kerran, se ei oo se yks helppo ratkasu, et meil on vaan pienet ryhmät. Ja sitä mä oon miettiny aika paljon, että miten koulut on osa tätä yhteiskuntaa, et tavallaan et se, että jos koko muu maailma on aika levotonta humppaa [naurahdus] ja koulu on osa sitä maailmaa, niin tavallaan sit se, että voiks se vaan jotenkin myös vähän heijastella sitte sitä tilannet, et me jotenki, et mite kaikki sais jotenkin läpileikaten yhteiskunnas ymmärrettyä sen, että tavallaan sitä välitöntä vuorovaikutusta pitää priorisoida niihin rakenteisiin ja tavallaa, et jos sen lapsen elämä muutenkin ois sit vähän, jotenki sellast rauhallisempaa ja paremman säädeltyä, ni sit jotenkin se 20 oppilasta ryhmässä, ei ois nii iso ongelma.

Sit on tietty tää, myös tää inkluusioasia, jossa me niinku, en ota siihenkään nyt tässä puutteellisilla tiedoilla kantaa muuten, mut et se, että tavallaan se lasten yksilölliset tarpeet, niin ne on tietty välttämätöntä huomioida, mut sitten myös esims tämmönen asia, ku resilienssi, niin eli tämmönen sitkeys tai vastustuskyky erilaisia vastoinkäymisiä kohtaan ja muuta, niin jotenkin halusin kiinnittää myös huomion siihen, et sekään ei oo yksilön ominaisuus pelkästään, vaan se liittyy myös siihen, et mimmonen se ympäristö on, et mitä asioita se lapsi pystyy siit ympäristöst hyödyntämään. Et monta kertaa näis keskusteluis mennään must, pysytään liian paljon vain siinä yksilötasolla tai ehkä maksimissaan perhetasolla sillä lailla, et mikä on se just, ne on tärkeitä tasoja. Mut se, että me kaikki toimitaan sit siel laajemmas kontekstissa ja jotenkin se, et mitä se koululuokkaki heijastelee. Ja, et ratkasut näihin kaikkiin koulussa ilmeneviin asioihin ei oo välttämättä koulun ratkasuja.

Eeva-Johanna Eloranta: Aivan.

Eeva-Maija Niinistö: Saanko mä sanoo tohon viel -

Eeva-Johanne Eloranta: Joo!

Eeva-Maija Niinistö: - tohon resilienssiin. Niin siinä ei musta tota, et se on totta, et me ollaan sosiaalisia, meijän pitäs ryhmässä kasvaa ja kehittää niit taitoja. Et tämäki just, et ei hetikö, jos on hirveän pieni ryhmä ja kauheest aikuisii ympärillä, ni se varmaan ei oo se asia mihin pyritään, et napsauttamalla sormia välittömästi palvelu toimii, vaan just sitä sitkeyttä ja yritteliäisyyttä ja tälläsii asioitani, harjannetaan.

Eeva-Johanna Eloranta: Joo, sitte lyhyesti tohon tuen tarpeeseen, elikkä todellakin niin, oppilaiden tuen tarve tuntuu olevan jatkuvas kasvussa ja erityistä tai tehostettua tukea saavat tällä hetkellä noin neljännes oppilaista, elikkä se on kasvanu sieltä vuostuhannen alun viidestä prosentista voimakkaasti. Onko nää samat syyt, mitä me ollaan täs keskusteltu just, esims tää itsesäätelyn heikentyminen ja se, et se erilaista tuen tarvetta ilmenee, niin onko se, onko se, se syy vai mistä se johtuu, et se tuen tarve on niin paljon kasvanu? Ja miten se vaikuttaa sinne oppimistuloksiin ja ylipäätään sinne koulun arkeen? Kuka haluu, vastata?

Eeva-Maija Niinistö: No mä voin sanoo muutaman asian. Nyt mulla, ääni ku kestää nii, hyvin menee. Tuota, et vähän, sen voi aatella näinki, että välil tuntuu, että diagnoosin saaminen on semmonen, mitä nyt jokainen haluu jonkun näkösen diagnoosin. Ja mä tiedä sitten, että rauhoittaako se mitään, vieks se asioita eteenpäin, on ihan hyvä tietenki, että asioita otetaan ja puututaan, mutta ei siin kävis niin, et sit voidaan olla tumput suorana, et mul on sellanen diagnoosi, niin sit mä en niinku, ei mun tartte sitä kärsivällisyyttä ja -

Eeva-Johanna Eloranta: Nii, että ehkä ei ponnistella sitte?

Eeva-Maija Niinistö: Just tämä.

Eeva-Johanna Eloranta: Vaan niinku aatellaan nii, et mutku mulla on tää nii en mä voikkaan -

Eeva-Maija Niinistö: Joo, että sillon se on [23:38, päällekkäistä puhetta] vaarallinen asia. Muuten jos siinä sit saa tarvittavat avut, niin sehä on upee juttu ja se vie asioita eteenpäin ja ihmistä eteenpäin. Mut tämmönen, sitkeys. On semmonen asia ja perusasioitten oppiminen on ihan ehdottoman tärkeää. Ja se on se, se on semmonen asia, mihin tota, koulussa on kyllä, välil tulee semmonen olo, et onko meillä liian kiire ja minne meillä on kiire, että mun mielestä oppimisrauhaa perusasioihin, jopa kertaamiseen, ne on ihan semmosii, koska ne kun menee hyvin ja ne opitaan, ni sehän vaikuttaa syrjäytymiseen ja siinä on hyvin monet tota, syyt sitten, mitkä suojaa lasta ja joo. Mut siis tämmönen opetussuunnitelma antaa meille siellä ohjeita ja vinkkejä rauhalliseen oppimistilanteisiin ja tälläsii, mutta monta kertaa tulee sellanen kiire ja tätä, tota, ja sit on sillain, nii et mitä täst opittiin nytte? Et paljon tapahtui kaikki, mut mikä se asia mitä mä opetin ja opin?

Eeva-Johanna Eloranta: Aivan, entä Vilhelmiina, mitä sul tulee täst mieleen, mennäänkö seuraavaks keskustelee tost lukutaidost, niin koitetaan perehtyy siihen sit vielä syvemmin, mut mitä, tuleeks sul tästä, et miksi tuen tarve vaan kasvaa ja miten se vaikuttaa siellä koulussa?

Vilhelmiina Saharinen: Ehkä vielä vähän noihin diagnoosiasioihin, niitä ku paljon nykyään lapset saavat, niin varmaan usein se vaan vähän tuntuu olevan edellytys, et niinku sitä tukea ja sellasta lisäystä saa sit siinä vaiheessa ku on se diagnoosi, mikä sit ehkä on semmonen, et ois tietenki hyvä asia, et sitä tukee, sais muuten jotenki pystyttäis sitä tarjoamaan siellä kouluissa. Mut se, että minkä takia se 25 prosenttia, kun saa tämmöstä toteutustukee, nii se on kyl valtavan iso prosentti. Et sitä nyt on noissa opinnoissaki pohdittu, että mistä se tulee, et onks se jotenki se kouluympäristö, et onks siellä joku semmosta, mikä sitte tekee sellasta, et niiten lasten on siellä vaikea, niinku keskittyä ja pärjätä vai mistä tavallaan se asia on lähtösin. Mut kyl tuen tarvetta on ja se näkyy paljon, hyvinkin monella tavalla.

Eeva-Johanna Eloranta: Joo. Entäs sit Linnea, mitä sä aattelet tästä ja voiko olla niin, että tää neljäsosa on noussu, tuentarpeisten määrä niin, voiko ollakin isosti kysymys vaan siitä, et se itsesäätelytaito ei oo kehittyny?

Linnea Karlsson: Kyl mä aattelen näin, et jos nyt oikein haluu yksinkertaistaa, ni on mahdollista, et näin on ja just se, et nää meijän kasvuympäristöt, koulu, mut myös muut ihmisten kasvuympäristöt on se, on tällä hetkel semmosii, et siel ei oo riittävästi niit elementtejä mitkä tukee sitä itsesäätelyä, ja sit tavallaan tulee enemmän kun olis tarpeellista, niin niitä ihmisiä, jollon sit vaikeuksia sen itsesäätely ja oman toiminnan ohjauksen kanssa, mut mä ehkä nostasin tähän sit viel näist stressin säätelyjärjestelmät, koska mä aattelen, että tavallaan täs tuen tarpees varsinki sit ku mennään tota, ylempiin koulutusasteisiin ja kouluasteisiin ylipäänsä, niin tota. Tavallaan mä nään siinä vähän kaks ryhmää, että tota, yks porukka on ehkä semmonen, joka ei oo joutunu tai tottunu, ikään ku tarpeeksi ponnistelemaan, jollon se stressin säätelyjärjestelmä ei oo saanu tarpeeks oikeanlaista harjotusta, eli stressin säätelyjärjestelmä on vähän niinku hauis, sitä pitää vähän treenata, sillee sopivalla tavalla, ja sitte jos ei niin kun, ne aivot ei totu siihen ponnisteluun tai semmoseen, myös niihin stressin, stressaavia kokemuksia, niistä selviytymiseen. Niin tota, sit se tavallaan, se resilienssi jää heikoks.

No, sit meil on toisessa päässä ne lapset, joille kasaantuu ihan valtavasti, ihan liikaa sitä kuormitusta ja stressiä ja esimerkiks nytte ajankohtases keskustelussa ollu vaikka tota lapsiperheköyhyyden lisääntyminen, tiedetään, et köyhyys perheessä aiheuttaa lapselle tämmöstä toksista stressiä, eli terveydelle haitallista stressiä. Ja sit erityisesti näitten kuormitustekijöiden kasaantuminen on osalla lapsista sitte, et he todella joutuu ponnistelemaan, et he joutuu ponnistelee liikaa niin, et se kaatuu se systeemi sen takia ja eli tässäkin on tavallaan tämmöstä polarisaatioo, et niit tuen tarvitsijoita on vähän niinku, ne ei oo kaikki samanlaisia.

Eeva-Johanna Eloranta: Elikkä toisella on ollu aivan liikaa stressiä elämässään, elinolosuhteista riippuen ja toisil, ovat kasvaneet niin sanotusti pumpulissa, eikä oo kauheesti mitään tarvinnut, et oltaan vaan voitu pelata ja olla puhelimella, ja isi ja äiti on curlingannu kaikki muut, ja sit ku ongelma, ni sit. Joo, elikkä on tavallaan polarisaatiota myöski tässä mielessä ja tosiaan, tossa jäi sanomatta, et tosiaan niin, moni jännää, et ku me ollaan aikasemmin 2000-luvun alussa aina oltu ilosii siit, et meidän Pisassa ei näy kotitaustan erot, mut nythän tosiaan kahdessa viime mittauksessa, ni sosioekonominen tausta on tullu ensikertaa näkyviimme oppimistuloksissa, ja tää on todellaki kyllä asia, mihin pitää kiinnittää huomiota, esimerkiks tän toksisen stressin näkökulmast, minkä toit äske esille.

Linnea Karlsson: Ja must tää on, ihan yks keskeisimmist tuloksist koko tässä Pisa-asiassa. Nimenomaan suomalaises koulujärjestelmäs, juuri tää kotitaustan näkyminen kielteises mieles, [28:50, päällekkäistä puhetta] se on must se mistä pitäis tulla ne otsikot ja käykö -

Eeva-Maija Niinistö: Sitä ei ollu ennen.

Linnea Karlsson: Joo.

Eeva-Maija Niinistö: Niin. Et ku me oltiin ylpeitä siitä, et meillä ei sitte näy, et meillä kaikki saa, kaikilla yhtä hyvä, niin nyt ei oo enää.

Linnea Karlsson: Joo ja se on, se on niinku mun, se pitäs olla se pääotsikko.

Eeva-Johanna Eloranta: Aivan.

Eeva-Maija Niinistö: Mut se on jännä, sitä ei oo kyl mitenkään huomioitu näin.

Linnea Karlsson: Joo, mä luulen, mä kävin läpi ne Pisa-tulokset täs itse asias yhteen toiseen tilaisuuteen ja tää oli semmonen, joka pisti todella silmää.

Eeva-Johanna Eloranta: Joo. Hyvä, mut hei mennään nyt viel siihen lukutaitoon, mikä on tosiaan keskeinen oppimiselle ja koko myöhemmälle elämälle, ja tosiaan yks  syy on tietenkin varmaan se, että lasten ja nuorten lukeminen on vähentynyt ja on tietenkin selvää, et lukutaito ei kehity, jos et lue. Ja mä tossa, tota noin niin, sain tuolt opetushallituksest noit lukemia, ni 80-luvun lopulla nuoret luki noin 50 minuuttia päivässä, mut nyt 2020-luvulla enää 17 minuuttia. Elikkä, miten me ensiski saatas ne lapset ja nuoret lukemaan, pitäskö siel antaa lukuläksyi joka päivä? Äidinkieles on niin paljon sisältöjä, et onko siel sitä peruslukemista tarpeeks? Pitäskö olla jotai lukuvälitunteja? Onks meil tarpeeks aikaa lukutaidon opetteluu ja harjotteluun siellä opseissa? Onks jotain uudenlaist pedagogiikkaa, mitä tarvittais? Tarvitaanks me jotain semmosii tsekkauspisteitä, et voitais kattoo, et onks nyt tarpeeks hyvä taito, et voit päästä eteenpäin. Et mitä Eeva-Maija sä oot juuriki tähän perehtyny, niin anna nyt tulla [naurua]!

Eeva-Maija Niinistö:  Täältä pesee. Ei. Joo, tässäkin taas monta asiaa, mutta me sanotaan näin, et lapsen lukuinnon herättämisen, niin tärkeä asia olis se, et hän sais valita luettavansa. Siitä lähtis liikkeelle, et ei anneta nyt tämän, kaunokirjallisuudellinen teos on hyvin tärkeä ja luet tämän. Ja se pitää lukea loppuun saakka, et jos sua, et ei kiinnosta se alku niin luet vaan, et siel semmost oli joskus aikasemmin opetettu, mut nyt on se just nimenomaan, et sit säilyis se motivaatio, et olis. Ja tietenkin, tähän vaikuttaa myöskin vanhempien malli, jos kotona ei lueta, niin ei se lukeminen ole mitään sellasta tavallista ja ihmiselle tyypillistä, vaan se on jotain outoa ja siel, siihen taas on opetteluu, et miten tota, kirja tehdään kiinnostavaksi.

Ja mitä täs aatellaa erilaist pedagogiikkaa, niin ei mitään sirkustemppuja, vaan juuri tämä, et voitais esitellä kylläkin erilaisia kirjoja, ja nyt on ihanastiki ruvettu tekemään kirjoja noille pojille, jotka oli semmonen murheellinen asia, et ne ei lukenut, nii nyt on heiätki huomioitu. Ja se on mun mielestä tosi hieno asia. Ja lukemista sopivassa määrin, et mun mielestä ihan hirveen hyvä olis semmonen lukutunti joka viikko, kouluissa ja nimenomaan lukutunti, ettei mikään viis tai kymmenen minuuttii. Koska siin tulee taas tämä pätkittäisyys ja pirstaleisuus, kun sä tai otat kirjan, sä syvennyt, sä otat hyvän paikan, nautit siitä, et siit tulee sellanen positiivinen kokemus. Se tekee hyvää aivoille ja kaikelle, emotionaalisesti. Et semmonen, sitte kasvatettais sellasta, et tulis sellane olo, et nyt oikein odotetaan sitä lukemista. Mitäs muuta siin oli?

Eeva-Johanna Eloranta: No, mut antaa Vilhelmiinalle [32:15, päällekkäistä puhetta] oven auki jatkaa, mitä sä aattelet, et miten saadaan -

Vilhelmiina Saharinen: Erittäin tärkee just tää mieleinen lukeminen ja tavallaan omalla tasolla sopivaa lukemista. Ja muuten tota lukuintoo, sitä mä oon paljon miettinyt kun, no vaikka tossa eräitten kolmasluokkalaisten kaa olin kirjastossa. Ja siellä oli semmosia poikia, jotka oli tota, lukeneet ihan valtavasti kaikkee ja sitte he (oli), et heille ei kelpaa mikään alle 200-sivunen kirja, et he haluu haasteita ja he on lukeneet jo kohta kaiken, sit oikeesti ku miettii taas tilastojen valos, nii todennäkösesti vaikka ku kattoo seiskaluokalla, niin eihän he välttämät enää lue paljoa mitään.

Et jotaki siin tavallaa, se lukuinto vielä ehkä on siinä ykkös-kakkos-kolmosella, mut sit jotain tapahtuu, et jotenki sitä ois hirveen hyvä, niinku pystyis siellä estämään, et pitää jolla, jotenki sitä lukuläksyä ja lukemista, niin myöskin ehkä sen ykkös-, kakkosluokkien jälkeenki, et se jatkuu läpi sen koko alakoulun. Ja jotenkin se luku, kyllähän lukuläksyjä annetaan, mut jotenki sit huolehtii siitä, että niitä myöskin luetaan ja innostaa lukemaan niitä. Ja ihan siis kyl toi lukutuntikäytäntö vois olla, miksei koko peruskoulunki ajan käytössä, et oikeesti olis se hetki, et otat sen kirjan rauhassa käteen ja otat mukavan paikan ja, et ois semmone mukava asia eikä semmonen pakko, et jotenki jossain kohti siitä tulee monille oppilaille semmonen pakkoasia, jostain syystä.

Eeva-Johanna Eloranta: Joo, entä Linnea, minkä takii digi on koukuttavampaa aivoille, kun kirja?

Linnea Karlsson: Nii! Se, itse asias mää just aattelin, et mä katon tätä just siit näkökulmasta, et niit kilpailevia toimintoja on liikaa, että tavallaan se semmonen nopean palkinnon, nopean tempon tekeminen vaan vie helpommin voiton siitä hitaammasta lukemisesta, pitkän tekstin prosessoinnista, vaikka se olis ihan mielenkiintostaki ja kivaaki, mut se on niinku, se kaappaa siis. Näitähän on niin kun, valtavasti taloudellista ja älyllistä kapasiteettia käytetään siihen, että nää digialustat saadaan mahdollisimman koukuttaviksi. Ja siel on valtavat resurssit, niin kun maailmassa, kulutetaan siihen, et miten vaan ne sais mahdollisimman koukuttaviksi.

Ja sitten tota tämmönen nopea palkinto, nopee selailu, siis sitähän tekee aikuisetkin nykyään paljon, eli mut aikuisten aivoissa on vaan semmonen etu, että ne on ehkä saanu kasvaa alunperin rauhassa ja ne on vaikka oppinu siihen, että se lukeminenkin on ihan mieluisaa tekemistä. Mut sit jos se tulee se kilpailevaa riippuvuus tai tämmönen, ei nyt riippuvuutta aiheuttava, mut semmonen, nopeamman palkinnon tekeminen siihen, niihin kehittyviin aivoihin, ne ei ehdi oppimaan, ne ei ehdi saamaan siit lukemisest sitä palkintoa. Ja vaik ne kirjat ois ihan kiinnostavia, ne tarinat ihan hauskoja, ni se on vaan tekemisenä jotenki semmosta, että se pitkäjänteisyys ei ikinä ehdi syttyä siihen, kun tota, nää tämmöset nopean tempon jutut on vaan niin vallitsevia. Jotenkin näin mä sen nään.

Eeva-Johanna Eloranta: Hyvä, mut hei sit ollaan viimesen kysymyksen äärellä. Mä pyytäisin, että te vielä tiivistäisitte, että mitä meidän pitäs tehdä toisin tai muuttaa, jotta me saadaan se lukutaito ja nää muut oppimistulokset nousuun ja ehkä vielä Vilhelmiinalle se, että saatko sä nyt opettajaopiskelijana niitä oikeita taitoja, kun nää lapset ja nuoret on nyt vähän erilaisia, että tota, pitäskö siellä OKL:n puolella muuttaa jotain? Jos sä vaikka alotat. Ja teille muille, ja sulle myöski, et mitkä ne on ne asiat viel tiivistettynä?

Vilhelmiina Saharinen: Joo, mä voin alottaa tästä opettajankoulutuskysymyksestä ja sitten vielä sen muun koonnin, mutta nyt meil on kyllä just opettajankoulutukseni opsi taas vaihtumassa ja uskon, että sinne muutoksia on tulossa, just tähän suuntaan, mitä opiskelijat on toivonut, että kyllä ollaa toivomuksia, aktiivisesti esitetty. Ja, ehkä jos nyt tuoho lukutaidon opetukseen, niin siihen mun mielest vois enemmän käyttää aikaa, et paljon me käydään sellasia asioita äidinkielen kursseilla, että mitä vaikka jotain draamaa ja kaikkee tämmöst toiminnallista voitas tehdä, mut tarve on kumminkin sille, että saadaan se lukutaito vahvaks ja et siihen vois mun mielestä käyttää enemmänki aikaa, kun muutaman yksittäisen oppitunnin ja luennon. Ja sitten tietenkin nää, erityispedagogiikka on se mitä, paljon ollaan toivottu, et kun tarvetta on niin paljon sille. Et pystytää tukemaan, no eri oppimisen vaikeuksista, vaikeuksia kokevia oppilaita ja nimenomaan, vaikka sitä itsesäätelytaidon ja tunnetaitojen ja vaikka sen sinnikkyyden ja kaiken tämmösten muittenkin taitojen opetukset, jotenkin sellast, et miten näitä kaikkia, vuorovaikutustaitoja voi opettaa ja jotenkin sellast konkretiaa siihen, et miten siel koulus pitäs sit toimii näis eri tilanteissa, ja mitä voitas tehdä, et paljon on semmost kaikkeen toiminnalliseen ja tämmöseen, sen tyyppiseen niinku, siihen kyl paljon saa eväitä, et miten sellasta, mut sit välillä just, et saa oikein sitä, ihan sitä perusasiaa hapetettua.

Eeva-Johanna Eloranta: Kuulostaa tosi keskeisiltä asioilta, toivottavasti ne vahvistuu siellä.

Vilhelmiina Saharinen: Juu ja uskon kyllä, et täst on keskusteltu.

Eeva-Johanna Eloranta: Joo, hienoo. Entäs sitte se, haluutko vielä vastata siihen, että mitä -

Vilhelmiina Saharinen: Ylipäätään ne keinot -

Eeva-Johanna Eloranta: - miten saadaan oppimistulokset ja lukutaito nousuun, eli mitä pitää tehä toisin, et mitä pitää muuttaa?

Vilhelmiina Saharinen: No, ainakin sanoisin, et jotenki semmost rauhallisuutta ja kiirettömyyttä, kouluun. Erityisesti alaluokille. Sitten, no. No se on jotenkin se lukemiseen kannustaminen, jos se lukemisesimerkki, just vaikka sieltä kotoa, et kotonakin luetaan, et kotooki löytyvä kirjahylly, niin sekin ois varmasti hirveen tärkeetä. Ja minkäs nyt vielä sitte kolmantena tähän. No, jotenkin siis semmonen kriittinen tarkastelu niihin, siihen digiin, et millon sillä on paikkansa, mitä lisäarvoo sillä saadaan, ja millon se oikeesti on tarkotuksenmukaista. Ja jotenki semmonen, että tietty semmonen positiivinen kriittisyys niitä kohtaan, niin uskon, että auttais asioita.

Eeva-Johanna Eloranta: Hyvä, entäs Eeva-Maija?

Eeva-Maija Niinistö: Joo. Ydinasiat, niitten äärellä oleminen. Ja mä, niinku mäkin sanoin, että rauhallisuus, että lukustrategiat on semmoset tietenkin, et mitkä auttaa sitä keskeisen asian löytämistä eri teoksista. Mä oon opettanu niit jo ykkös-kakkosille, joku nappaa sieltä ja toinen ja mä enemmän sitte, kolmos-nelosella, et näittenkin esittely, ettei se oo mikään sellane salatiedettä, et joskus kutosella, et tääl on muuten lukustrategiatkin olemassa, et mitä aikaisemmin, niin sen parempi mun mielestä. Ja, sitten tuota sanavaraston kasvattaminen, et luetun ymmärtäminen kasvaa myöskin sitä kautta. Niin nää on tämmösiä asioit, mitkä aatellaa, et ne on itsestäänselvyyksii, mut mä oon kokenu, et ne pitää iha opettaa ja huomioida, sen takia tulee sellane hyvä kokonaisuus, Ja sit tulee myöskin, luetun ymmärtämisen kaut tulee tietenkin käsitys itsestään hyvänä oppijana, et huomaa, et hetkonen, tämähän olikin niin näin, koska se vastaus on monta kertaa rivien välissä, eikä siinä heti suoraan tarjottimella.

Eeva-Johanna Eloranta: Hyvä, entäs Linnea, mitä meidän pitää tehdä toisin, jotta saadaan oppimistulokset nousuun?

Linnea Karlsson: No, mul tulee tota kaks tai kolme näkökohtaa täs mieleen, eli ensinnä on tää polarisaation pysäyttäminen tai estäminen, yhteiskunnan eri tahoilla. Ja sen muistaminen ja ymmärtäminen, että lasten toksinen stressi aiheutuu paljon sieltä perheestä, eli tavallaan se vanhempien ja lapsiperheiden hyvinvointi ja niiden hyvinvointierojen kaventaminen, niin se, tää nyt näin äkkiä sanottuna voi kuulostaa kaukaiselta lukutaitoon liittyen, mut mä väitän, että [40:14, päällekkäistä puhetta] Pisa-tulokset paranee jo, kun yhteiskunta on mahdollisimman yhdenvertanen ja tota, näitä tämmösiä kuiluja ei päästettäs repeemään, ja ne aktiivisesti koetettas korjata. Ja tota niin. Ja tää liittyy näihin stressin säätely ja itsesäätely asioihin, mis täs on ollukki puhetta.

Ja sitte toinen asia on itses tää just, mitä Vilhelmiinaki sano, eli tavallaan sen digimaailman ymmärtäminen työkaluna, jonka pitäs olla alisteista ja toissijasta, sille välittömälle vuorovaikutukselle, taas kerran ei pelkästään koulussa, vaan ihan yhteiskunnas laajemmin, niin lasten ja nuorten kasvuympäristöis ymmärtää se, et se välitön vuorovaikutus on se ykkösasia, mitä ne aivot tarvii. Se pitäs olla aina mietitty ja järjestetty. Ja sitten mietitään, et mitä työkaluja, ehkä muuta. Ettei käy vahingossa niin, että ne työkalut tavallaan valtaa sen ajan ja alan, ja sit aikuisetki on niiden orjia ikään kun, eli tavallaan ihan semmonen tietonen ajattelu ja strategiaan perustuva suunnittelu sillee, et tää on nyt se mitä ne tarvii ne aivot. Se täytyy löytyy sielt kasvuympäristöstä ja sitte kaikki muu on niinku plussaa.

Eeva-Johanna Eloranta: Aivan, sulle jäi mieleen -

Eeva-Maija Niinistö: Mää aattelin kans näin, et nuo digiloikat on niin kovasti, et me menty niin huimii hyppyi, meil on jäänyt ne tärkeät asiat huomioimatta kiireessä.

Eeva-Johanna Eloranta: Joo. Mut hei kiitos teille ihanasta keskustelusta. Oltais voitu keskustella vaikka koko loppuilta. Mutta tosiaan Eeva-Maija Niinistö, Linnea Karlsson ja Vilhelmiina Saharinen, kiitos tosi paljo ja kiitoksia katselijoille ja kuuntelijoille, ja oikei hyvää kevättä teille kaikille.

JOUNI VÄLIJÄRVI

Jouni Välijärvi on tulossa Jyväskylästä. Jyväskylän yliopistossa on minun työurani ollut koulutustutkimuksen professorina pari kolme vuosikymmentä. Tein niiden kanssa työtä ja nyt olen muutaman vuoden eläkkeellä ja minun kiinnostus on ollut koulutus yleisesti, mutta viime vuosina erityisesti Koulutuksen perusteet,  perusopetus. Minkälaisen pohjan se antaa myöhemmälle koulutukselle? Ja tosiaan, tänään meillä on tarkoitus keskustella sivistysvuoden kunniaksi ja sen merkeissä koulutuksen ja muiden yhteiskunnan nuorten kanssa työtä tekevien instituuttien merkityksestä ja niiden kehittämistarpeista pitäen mielessä, sitä että niiden pitäisi palvella lasten ja nuorten tulevaisuutta mahdollisimman hyvällä tavalla ja kumppanina. Me ollaan täällä! Mari Leppänen Turun Hiippakunnan – onko se? Arkkihiippakunnan, vai mikä se - ?

MARI LEPPÄNEN

Kyllä, Mari Leppänen, Turun arkkihiippakunnan piispa ja oon kohta neljä vuotta hoitanut tätä virkaa. Ja musta on hienoa, että me keskustellaan sivistyksestä juuri täällä. Tuomiokirkossa Tuomiokirkossa, jossa aikaisemmin myös tuomiokapituli, jossa teen töitä on sijainnut ja meillä on vuoden kuluttua edessä juhlavuosi ja Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli täyttää 750 vuotta. Ja kun on jotenkin juhlavuoteen valmistautuessa perehtynyt tähän historiaan, niin se on aika merkittävä. Samaan aikaan juhlii myös Turun Katedralskolan, joka oli Tuomiokirkon koulu. Ja kun puhutaan sivistyksestä ni tää kirkon ja koulun vahva yhteys, mikä tässä on, niin, jotenkin ajattelee että tänä aikana paljon koulun merkityksestä ja koulusta ja suomalaista koulusta puhutaan niin nostaa esille. Ja aika moni on saattanut unohtaa sen, että kirkko on ollut ensimmäinen esimerkiksi opintotuen antaja Suomessa ja lähettänyt opiskelijoita maailmalle. Ja yksi tämmöisistä opiskelijoista oli oli Mikael Agricola, joka sai siellä Martti Lutherin opissa olla ja sieltä toi vahvasti tän ajatuksen siitä, että et pitää, tai reformaattorit vetosi koulujen perustamisen puolesta ja lukutaidon ja ja. Agricola teki ABC kirjan ja jotenkin aattele tää niinku kirkon ja koulun vahva yhteys ja itseasiassa, kuinka lyhyt loppujen lopuksi suomalaisen koululaitoksen historia on. Oli itelle jotenkin hyvin havahduttavaa, havahduttavaa ja sit se mikä mua siinä jotenkin puhuttelee myös on se, että siellä on alusta asti ollut mukana tää tasa arvoinen näkökulma, Että että yhtä lailla kuin tyttöjen ja poikien piti kouluttautua ja että sitä edellytettiin kaikilta. Ja tässä maisemassa synty sellainen hyvinvointiyhteiskunta, jossa me tänään eletään, jossa jossa tasa arvo ja koulutuksen mahdollisuudet on kaikilla Ja että kun maailma muuttuu, niin pitäisi jotenkin ajatella myös sitä, et mitä siinä on semmosta mitä me halutaan vaalia ja pitää kiinni myös tulevaisuudessa.

JOUNI VÄLIJÄRVI

Lukutaitohan oli hyvin tärkeä luterilaiselle kirkolle, koska tää suhde Jumalaan oli henkilökohtainen ja sehän nähdään yhtenä keskeisenä selityksenä sille, miksi meillä lukutaito lähti kehittymään varsin varhain ja myös että se kattoi myös tytöt. Täälä Turussa perustettu meidän koulu. Ensimmäinen lukio perustettiin Turkuun itseassa ensin lukio ja sitte vasta pari vuosikymmentä myöhemmin tuli se kehittyy Turun yliopistoksi, mistä sitten kehittyi Turun yliopisto. Elikkä siinä mielessä me ollaan koulutuksen ja sivistyksen juurilla ollaan edelleen.

MARI LEPPÄNEN

Kun ajattelee Turkua minkä kokoinen kaupunki se Täällä on useampia yliopistoja, monia korkeakouluja, oppilaitoksia ja Turun kaupunki. Kuva on täynnä kansainvälisiä opiskelijoita. Se tuntuu hyvältä. Se on hienoa.

JOUNI VÄLIJÄRVI

Joo mut tuota, jos lähdetään ihan siitä, että tarkoitus on puhua koulutuksen merkityksestä sivistyksen kehityksellä ja nimenomaan sen pitäisi tavoittaa lapset ja nuoret. Mitä sä ymmärrät sivistyksellä Ja lyhyesti.

MARI LEPPÄNEN

No tää onkin iso kysymys. Ja onko sivistys muutakin kuin koulutusta? Ajattelen ehdottomasti niin, että sivistys on niinku jokaisen ihmisen jakamattoman ihmisarvon tunnustamista ja yhtä aikaa se on niinku tämmöstä tietoon perustuvaa ymmärrystä, tietenkin. Mutta sitten se yhdistyy aina ihmisen arvoihin ja siihen, miten me toimitaan ja miten me käyttäydytään tässä maailmassa. Ja me voidaan oppia kirjoista tai tietokoneista paljon verkosta tästä maailmasta, mutta yhtä aikaa sen rinnalla me tarvitaan myös semmosta sydämen sivistystä ja historian tajua ja empatiaa.

JOUNI VÄLIJÄRVI

Näista tarkastelen taas koulun näkökulmasta tätä enemmän. Musta on vahvasti tuohon liittyen, että sivistys on kykyä ymmärtää maailmaa monesta eri näkökulmasta. Antiikissa käytettiin termiä harmonia usein kun puhuttiin sivistyksestä ja koulutuksesta. Ei, se on nimenomaan sana niin kuin vastakohtana musta  fakkiutumiselle, että tarkastellaan maailmaa, joka tänä päivänä näyttää olevan taas vahva trendit. Maailmaa tarkastellaan yhden ikkunan läpi. Ja siinä mielessä tarvitaan sivistystä ja sen tukemista ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Vaikka tässä mielessä vois sanoa, että välillä aika pettynytkin siitä, että meillä on koulutetumpi väestö ja koulutetuimmat ihmiset, mutta välillä tuntuu, että me ollaan entistä kapeakatseisempia Ja oikestaan mun kysymys tässä on usein, että ollaanko me epäonnistuttu tässä sivistystehtävässä koulussa? Mikä meillä on jäänyt huomiotta? Näyttää, että aika iso osa nuoriakin näkee maailman kuitenkin hyvin kapeasta ikkunasta samaan aikaan kun kuitenkin siellä pohjalla ajatus ja meidän koulu rakentuu sille ajatukselle. Ja se opetus, että maailmaa tarkastellaan monesta eri näkökulmasta sekä kun tuetaan tämmöstä fyysistä maailmaa. Luonnontieteet ja tämmöset asiat on siellä keskeisiä, mutta silti myös henkisesti ja historiallisesti. Ja nää että välillä pitäs olla semmonen tasapaino mikä. Miten sä näet, että onko me epäonnistuttu kuitenkin tässä tehtävässä, kun me ei oo tavoiteta enää nuoria tai tää viesti ei mene enää perille?

MARI LEPPÄNEN

Se on tietysti hirveen iso kysymys ja mä aattelen sitä et koulumaailman sisältä käsin paremmin pystytte arvioimaan. Mut kyl ihan niinku monet signaalit kertoo siitä, että jotakin suomalaisessa koulutuksessa, jota on pidetty meijän semmosena niinku hienona jotenki kultakimpaleena, jotakin siin on murtunut. Mut sit mä mietin sitä et ku alussa puhuttiin tästä reformaation merkityksestä ja tavallaan siitä, miten vaikka tää omalla äidinkielellä lukeminen ja lukutaidon oppiminen muutti maailmaa, niin onko niin, että tää viestintämaailman murros, joka liittyy niinku verkkoon, niin sen historia on kuitenkin vielä aika lyhyt ja se on muuttanu maailmaa valtavasti ja sitä miten me tietoa omaksutaan ja käsitellään. Ja sit tää tämmönen nykyinen viestintämaailma on hirveän altis väärälle tiedolle ja semmoselle populistiselle tiedolle. Ja me ollaan aika alkutekijöissä kuitenkin vielä sen kanssa ja ehkä myös sen kanssa, että millä tavalla se vaikuttaa meijän aivoihin ja meijän vuorovaikutukseen ja meijän tapaan olla toisten ihmisten kanssa. Ja siitähän niinku nyt on paljo monenlaisia signaaleja kun puhutaan tästä näistä nuorten mielenterveyden kysymyksistä ja siitä, että miten tää maailma haastaa sitä, että et must. Se on jyrkästi sanottu, että ollaan epäonnistuttu, muttet se maailma missä sitä sivistystehtävää koulu toteuttaa, on muuttunut valtavasti ja me ei ehkä vieläniinkun pystytä havainnoimaan tai ei oo edes tutkittua tietoa kaikesta siitä et kuinka se lasta ja nuorta ja kaikkia meitä muuttaa. Et oisko siitä vielä enemmän kysymys.

JOUNI VÄLIJÄRVI

Joo, kun mää aattelen että ihan samalla tavalla ja sit kunkin omankin kannan muodostaminen aika haastavaa. Vaan kun elää siinä samassa samassa kulttuurissa samassa ilmiöissä, niin sen ymmärtäminen mitä itseasiassa ympärillä tapahtuu on paljon vaikeampaa ku sitte historiallisesti kun sitä tarkastellaessa. Ehkä sitä ollaan välillä vähän turhankin jälkiviisaita, mutta vaan se tunne on, että eletään jotakin semmosta aikaa. Muutokset on hyvin syvällisiä ja siinä mielessä, miten me tästä ajasta selvitään ja päästään eteenpäin ja ajatellaan esimerkiksi opettajan työtä ja heidän heidän jaksamistaan. Tää on musta kyllä hyvin haastavaa, että sinällään on teknologia, jonka muutoksista tässäkin taustaltaan kysymys on, on aina muuttanut koulutusta ja meidän ymmärrystä sivistyksestä. Ja koulun tehtävä ja myös muidenkin monien muiden yhteiskunnan instituutioiden tehtävä on nimenomaan kuin kasvattaa lapsia ja nuoria selviytymään elämään siinä, siinä ympäristössä, joka joka on sitä tämän päivän todellisuutta. Tänä päivänä jotenkin tuntuu, että koulun on hyvin vaikeaa päästä mukaan tähän kehitykseen. Että meillä ei sanota ei oo riittävästi tietoa siitä. Me vain nähdään joitakin joitakin ilmiöitä ja silloin on tyypillistä, että siihen reagoida useinkin sen kielteisesti ja siinä mielessä huolestuttaa tää puhe tänä päivänä, mikä koskee teknologiaa, sen tietoteknologian merkitystä ja internettiä. Kaikkea näitä. Se on hyvin semmosta negatiivista. Nähdään vaan niitä ongelmia. Mutta toisaalta se on hyvin samanlaista kuin mitä käytiin reilu sata vuotta sitten, kun lukutaito haluttiin saattaa koko kansan taidoksi. Silloin puhuttiin ihan samasta, että mitä vaaroja siihen sisältyy. Ne oli ensimmäisiä, että opitaan vääriä asioita ja tehdä sen seurauksena tehdään vääriä vääriä päätelmiä ja ihmiset villiintyy tekemään mitä ihmeellisimpiä asioita. Ja myöhemmin ihan vasta luin jostakin, että ensimmäiset tekstit mitä, tuotettiin sitten niinä aikoina kun kirjapaino kehittyi, jolloin myöss oli hyvin suuri merkitys sivistyksen keittämisessä, koska se loistaan tasa arvoa ja mahdollisti sen, että kirjallista materiaalia. Ensimmäiset materiaalit oli nimenomaan häväistyskirjoituksia, jota levitettiin kaupunkien kaduilla. Se kuulostaa hyvin tutulta. Ja jos tänä päivänä ajatellaan lukutaitoa ja kirjallisten, kirjapainotaidon merkitystä, ei kukaan enää kiistä, etteikö silloin joku valtavan positiivinen merkitystä. Mutta miten se, että miten meidän pitäisi tänä päivänä mennä eteenpäin? Siinä ikäänkuin luodaan semmosta tervettä suhdetta, koska mä nään myös valtavan paljon positiivisia mahdollisuuksia ja toisaalta välttämättömyyksiä, koska monet tämän päivän sivistykseen liittyvät taidot on semmosia, jotka nimenomaan kehittyy ja muuttuu teknologian kehityksen seurauksena.

MARI LEPPÄNEN

No ilman muuta aattelin, että sitä pitää jotenkin lähestyä niinku tai tunnistaa ne mahdollisuudet, joita siihen liittyy ja Oppia käyttämään niitä ja samalla tunnistaa ne rajat ja semmoiset heikkoudet mitä siihen liittyy. Siinä must tuntuu, että yhteiskunnallinen keskustelu kuvaa just sitä, että ei oikein ole vielä sitä tutkittua tietoa ja se on aika emotionaalista ja oma kokemusperäistä. Mut mut ehkä se teknologian murros on nyt muiden isojen murrosten keskellä, et usein mietin semmosta omaa kasvua aikuisuuteen. Sä oot vielä eri sukupolvea kuin minä ja voit verrata omaa. Mut mietin sitä semmosta ku sai kasvaa yhekskytluvulla 2000 luvulla, että oli iso lama, joka vaikutti tietysti hyvin pal semmoseen henkiseen ilmapiiriin monen ihmisen arkeen. Mut samaan aikaahan niinku Eurooppa avautui ja Neuvostoliitto hajosi ja Berliinin muuri murtui ja Baltian maat itsenäistyi. Ja semmonen yleinen ilmapiiri oli jotenkin semmonen, että me kuljetaan kohti parempaa. Okei, samaan aikaan varmaan ylikulutettiin maailmaa eikä tunnistettu siinä sitä omaa vastuuta, joka sit taas nyt nähdään. Mut semmonen perus kuitenkin. Intentio oli aika vahva, semmonen luottamus huomiseen ja tulevaisuuteen. Ja sit ku kattoo omaa nuorisoa ja nuoria ympärillään ja kuulee vaikka niinku kirkon työssä siitä jotka työskentelee nuorten kanssa, niin onko niinku semmonen perusilmapiiri, jossa teknologian kehitys on vain yksi osa sitä mikä kaventaa meidän ajattelua ja ohjaa meitä jotenkin semmoseen niinku rajoista käsin lähtevää maailmankuvaa ja uhkista käsin lähtevää maailmankuvaa. Onko se vaan niinku osa tätä ketjuuntuvien kriisien maailmaa, jossa pitäs pystyy löytää niinku se luottamus ja usko siihen, että meillä on myös enemmän mahdollisuuksia ja kykyä ja osaamista ratkoa niitä ongelmia. Ja ajattelen et meijän semmonen yleinen ilmapiiri täs keskustelukulttuurista, joka liittyy kouluun, joka liittyy vanhemmuuteen, joka liittyy hirveän moneen asiaan, on aika ongelmakeskeinen Ja sellainen niinku. Ja samaan aikaan mä aattelen, totta kai, että kun lukee vaikka kouluterveyskyselyjä, jossa kuvataan sitä kuinka yhä useampi lapsi ja nuori voi huonosti ja kuinka vaikka tyttöjen ja poikien hyvinvointi eriytyy, niin mun mielestä noi on ilman muuta semmosia kysymyksiä, joita täytyy pohtia, että mistä tässä on kysymys ja mikä vaikka nyt tällä teknologiamurroksella tai sosiaalisen median maailmalla on Mutku eihän näihin ole vain yhtä vastausta. Ja siinä musta semmonen yleisen ilmapiirin ja toivoa luovien näkökulmien luominen on välttämätöntä ja omille nuorilleni kun he välillä jotenkin tuskastelee, niin kerron omasta isovanhemmestani, isoisästäni, että hän synty. Perheeseen syntyi 6 lasta, joista kaksi kasvaa aikuiseksi. Neljä kuoli lapsena nälkään ja puutteeseen. Kysymys on mun isoisästä Suomessa, eli tavallaan tää hyvinvoinnin historia ja kehitys on meillä ollu valtavan nopeaa. Ja mitkä on ollu niitä tekijöitä, jotka on saanut meitä ratkaisemaan ongelmia eikä kääntymään toisiamme vastaan. Ja sitä jotenkin toivoisi tähän aikaan.

JOUNI VÄLIJÄRVI

Jo sen ymmärtäminen, että nää on kuitenkin kutsunut sinun isoisän ja sä et katsotaan koulun kehitystä vielä viiskytluvulla eli noin seitsemän vuosikymmentä sitten, niin läheskään kaikki lapset ei vielä mene kouluun joka tuntuu - minusta ihmeellistä, että kun itse menin kouluun vuonna 59, kansakoulun, aloitin silloin, niin ei sitä ajatellut, että jossakin toisella tai on vasta ollu lapsia, jotka ei oo menneet kouluun. Eli siinä mielessä meillä vielä on elävää muistikuvaa tästä Ja tota. Tavallaan se, mistä tuo Veli-Matti  emeritusprofessori Tampereen opistosta kirjoittaa. He vähän puhu tommosta, toivon perspektiivistä. Hän on hyvin huolissaan nimenomaan tarkastelee ympäristökysymysten näkökulmasta sitä, että ovatko nuoret menettämässä uskonsa tulevaisuuteen, joka näkyy hyvin monella tavalla, muun muassa sillä tavalla. Tarkastellaan ihan ihan tota näitä nuorisokyselyjä. Niin nuorten luottamus koulutukseen ja usko siihen, että koulutuksen avulla pääsee eteenpäin elämässä on kokoajan ei mitenkään dramaattisesti eikä kaiken kattavasti, mutta kokoajan trendi ollu laskeva ja se on aika yllättävää ja ja huolestuttavasti siinä mielessä ajatellaan, että miten tänä päivänä jos ajatellaan työelämää, semmosta, jonka kautta kuitenkin vahvasti sitoudutaan, sitoudutaan yhteiskuntaan ja löydetään ne elämisen eväät ja perherakentamisen eväät, niin tuota, on paljon vaativampi ja edellyttää yhä useammalta hyvää koulutusta. Että se on hyvin ristiriitainen, joka musta. Mä oon miettinyt, että se ehkä tää syntyvyyden lasku heijastelee kaikista konkreettisimmin tätä, että meillä on kasvava joukko nuoria ihmisiä, jotka eivät halua lapsia synnyttää tähän maailmaan, koska he näkevät ja se on minulle jotakin uutta. Että vaikka on elänyt aikaa, joka oli hyvin erilaista, mutta kuitenkin se oli sodan jälkeistä aikaa ja siihen sisältyi taas hyvin paljon sitä energia ja voimavaraa, jota ei ehkä lapsena ehkä ymmärtäny, mutta sitten jälkeenpäin ymmärtänyt, että silloin ihmiset puhalsi yhteen hiileen ja oli selvä tarkotus elämälle. Ja taas ihan sama kokemus itsellä tästä 80 90 luvusta, että kyllähän se oli niin kuin valtavaa. Semmonen positiivinen sykäys ja semmonen. Toivon, että nyt esimerkiksi monet maat, vaikkapa Ruotsi jättivät investoimatta ja olivat ilmeisesti aika yleisesti, ajatteli, että armeijoita enää tarvita. Ja siinä mielessä kun ajattelee missä tällä hetkellä ollaan ne, niin tuota ei ihmettele, että miksi niin monet nuoret kokee ahdistusta. Mielenterveys Ja näkee kun tulevaisuuden synkästi on tullut ennenkin tää ilmastokysymys vielä sen jälkeen entistä vahvempana mukaan.

MARI LEPPÄNEN

Se on jotenkin aika paradoksaalista, että me eletään niinkuin suurimman hyvinvoinnin keskellä koko koskaan aikasemmin ja silti yhä useampi, vaikka meidän nuorista voi huonosti. Mun mielestä se edellyttäisi kysymään sitä, että minkälaisia poliittisia päätöksiä tai minkälaisia erilaisia kehityskulkuja on vaikuttanut siihen, että on vähän kuluttaja. Mitä meidän pitäisi osata korjata ja missä tunnistaa? Toisaalta toinen puoli on se, että että se mitä maailmalla tapahtuu ja mitä näitä isoja kriisejä on, niin eihän ne oo meidän käsissä. Mut et kysymys etenkin siitä asenteesta ja suhteesta siihen on ja sit samaan aikaan ajattelee, että et edelleenki hirveen suurin osa ko ajattelet kohtaa kohtaa kuitenkin työssäkin paljon nuoria. Ne on erittäin fiksuja ja paljon fiksumpia kuin itse siinä sen ikäisenä on ollu ja tavallaan kauheen vahva kokemus siitä, että maailma monella tavalla menee eteenpäin ja semmonen niinku halu vaikuttaa ja halu löytää ratkaisuja on. Mutta se ei poista sitä, että on isoja kysymyksiä, jotka musta kuin itsestään selvästi vaikuttaa siihen mentaliteettiin juuri tähän niinku vaka ajatukseen siitä omasta tulevaisuudesta ja per- perheellistymisestä. Ja siinä kun tää tämmönen poliittinen ilmapiiri, jossa sitten esimerkiksi yliopistojen opetusta haastetaan ja Yleisradiota haastetaan ja ylipäätään tämmösiä perus sivistyksen elementtejä hyvin tietoisesti kyseenalaistaa alastetaan, ni on aika pelottavaa ja siinä mä aattlen et Pitäis niinkun yhteisvoimin. Jotenkin niin sanottaa et minkälainen maa ja kansa me halutaan olla ja mitä me halutaan yhdessä vahvistaa. Ja joku tämmöinen globaali keskinäisriippuvaisessa tai se, että meillä on niinku monikulttuurisuutta koko ajan enemmän meijän kouluissa. Koko ajan enemmän ja enemmän erilaista kulttuuritaustasta tulevia lapsiani, ni, Onko se meille uhka vai onko se meille myös mahdollisuus? Jos ajattelee, että suomalainen uskonnonvapauslaki täytti viime vuonna 100 vuotta ja se teki Suomesta aikanaan edelläkävijän, että täällä sai uskoa mihin haluaa ja olla uskomatta, jos ei halunnut ja pystyttiin. Vaikka tämä oli vahvasti luterilainen maa, niin pystyttiin elämään eri tavalla ajattelevien kans sovussa ja rakentamaan sitä yhteiskuntarauhaa. Minkälaisia päätöksiä meijän tänään pitäis tehä, että me sadan vuoden kuluttua voitas olla edelläkävijöitä?

JOUNI VÄLIJÄRVI

Niin tää on kyllä todella ku me voidaan olla ylpeitä tästä historiasta, koska uskontohan liittyy hyvin paljon juuri tämmöstä vastakkain, että sitä käytetään kyl keinona, vaikka se viesti on ihan jotakin muuta. Mutta on Suomessa kuitenkin siltä vältytty. Niin se on, se on jotakin semmosta, jota meidän pitäisi myös osata hyödyntää tänä päivänä. Mutta tää on musta myös hyvä esimerkki juuri tästä tästä teknologisesta murroksesta, joka tuo ikäänkuin ihmisten ulottuville ja erityisesti lasten ja nuorten ulottuville, jotka on sit vaikutteille herkempiä. Niin erilaisia vaihtoehtoja, että koulun historiahan hyvin pitkälle perustuu semmosee monopoliajatteluun, että muita. Koulu ikäänkuin voi määrittää sen mikä on oikeaa, mikä oikeata sivistystä ja sitten välittää sitä nuorille ja rakentaa sitä siltaa menneestä tulevaisuuteen. Mutta tää murros on tarkoittanut sitä, että se monopoli on menetetty ja siinä siinä tilanteessa on ehkä hyvinkin ymmärrettävä se, että on vaikea nähdä sitä, mikä on se koulun rooli ja jota tavallaan kamppaillaan vielä sen puolesta, että se monopoli palaxsi ja ikäänkuin koulu vois ottaa sen lasten nuorten Ajattelun hallintaansa, joka on niinku täysin absurdi ajatus ja semmosia, että sen sijaan että keskityt miettimään sitä, että miten tähän, minkälaisilla valmiuksilla lapsia ja nuoria voidaan auttaa kasvamaan tähän. Jos puhutaan kriittisestä lukutaidosta ja kyvystään ymmärtää perusteita erilaisille väitteille. Näinhän meidän pitäis entistä enemmän pystyä keskittymään. Mutta kun se siirtymä ei oo hirveen helppo, koska tota kouluu koulussa ja ehkä muissakin instituutioissa on aina se, että niillä on oma historiansa ja ne tavallaan kamppailee sen välillä, että kuinka pitkälle sitä historiaa ja sitä mennyttä ja hyväksi koettua pitäs pystyä siirtämään eteenpäin kuin paljon pitäs muuttamaan. Ja tällä hetkellä opettajien tunnistettu ahdistus ja hyvinvoinnin heikkeneminen. Valitettavasti tästä on suomalainen opettaja ja varmasti ja toki kansainvälisestikin opettajat erittäin eettisesti sitoutuneita ja haluaa tehdä asioita hyvin ja oikein.

MARI LEPPÄNEN

Mitä sun mielestä pitäisi tehdä, että sitä koulun roolia niinku semmosen sivistyksen varjelijana ja luojana ja kasvualustana vois vahvistaa tämmösessä maailmassa?

JOUNI VÄLIJÄRVI

Yks hyvin keskeinen on se, että koulun tehtävä koulu ei selviä enää yksin. Ja sen ymmärtäminen jos semmost on. Toki ymmärrys lisääntynyt selkeästi viime vuosina on se, että oppilaan, lapsen ja nuoren hyvinvointi ja hänen oppimisen edellytyksensä nivoutuvat hyvin vahvasti toisiinsa. Tämä on vähän liikaa kun. Meidän koulun perinne on semmonen tavallaan semmonen normi oppilas, joka on semmonen hyvin käyttäytyvä, siististi toimiva. Mielellään tota, joka oppii kohtuullisen tehokkaasti menemään sen opettajan ohjeistuksen perusteella ja tänä päivänä kun viittasit mielenterveysongelmiin, mutta myös moniin muihin niin että ei koulu selviä niistä yksinään. Ja sitten kun niihin tuodaan apua, niin se tulee jostakin ikäänkuin ulkopuolelta ja jotakin erityistä. Ja silloin ikäänkuin myös ne lapset ja nuoret, jotka sitten sen avun kohteena, niin heistä tulee jotakin erityisiä ja he itse kokee sen myös jotenkin, että he on poikkeavia tai epäonnistuvia. Ja ymmärrys siitä, että maailma kehittyi siihen suuntaan, että se erilaisuus on normi, että entistä erilaisempia. Miten me mahdollistetaan se koulussa työskenteleville? Siihen tarvitaan paljon tiiviimpää ja semmosta arkipäiväisempää yhteistyötä koulun ja esim. Terveydenhuollon psykologipalvelujen, mutta myös muuten terveydenhuollon - ja –ja siinä mielessä mä oon aika huolissani siitä, miten tää tää tuota hyvinvointi alueiden säästöt ja nää kohdistuu koska koulusta tulee viesti, että nyt sieltä vaa ilmoitetaan että näitä ja näitä palveluja enää käytössä. Sen sijaan että meiltä siihen suuntaan ne palvelut todella tuodaan ihmisinä sinne lähelle koulua, niin oppilaat tuntee niitä myös muita kuin oman opettajansa ja esim. Nuorisotyö on hyvä, minkä sinä tunnet varmaan paremmin? Ja hyvä esimerkki onnistuneesta ratkaisuista kun nuorisotyöntekijä tulee kouluun. Ihan saattaa onnistua tämmösestä. Ihan avaintekijä.

MARI LEPPÄNEN

Tää on hirveän kiinnostavaa, koska mä olin ite joitakin vuosia sitten sen valtakunnallisella maanpuolustuskurssilla ja siellä kuunnellaan valtava määrä eri asiantuntijoiden luentoja. Tein semmoisen havainnon, että joka ikinen luennoitsija nosti kahtena kriittisenä Suomen tulevaisuuden kysymyksenä ilmastonmuutoksen ja nuorten kasvaneen pahoinvoinnin ja tota sit ku siellä kuunteli sitä keskustelua, niin ymmärsin ensimmäistä kertaa jotenkin perustavalla tavalla sen, et jos Suomessa on joku uhka niin kuin täällä kovalla puolella, niin me toimitaan yli rajojen ja meillä on tavallaan mekanismeja ja malleja. Mut sit jos meillä on uhka siel sanotetaan et meijän kansallinen iso kysymys on nuorten kasvava pahoinvointi, ni onko meillä niinku malleja ja tapoja ajatella et miten me yhessä ratkaistaan se? Ja mä havahduin siellä siihen että mun mielestä ei ole. Ja sit mä jotenkin myös havahduin siihen, että kirkossa meillä on 3 000 300 koulutettua kasvatuksen ja nuorisotyön ammattilaista, joiden yhteys kouluun on tällähetkellä erittäin problemaattinen, koska se vanha perinteinen mallihan on ollut tää et tullaan pitää aamunavauksia ja nyt ihan vastikään on taas oltu uutisissa siitä ja maailma on muuttunut. Mä ymmärrän, että moni uskontoisessa Suomessa monikulttuurisessa Suomessa ei oo niin kuin mahdollista ja samaan aikaan on varmasti kulttuuriperintö, jota me halutaan vaalia. Ja uskon et koulutkin haluaa vaalia, Mutta nähdäänkö me esimerkiksi mahdollisuuksia tämmöselle nuoriso diakonialle? Kukaanhan ei esitä kysymyksiä sen eteen, että kirkko auttaa eri tavalla. Täysin eri taustoista, eri katsomuksista tulevia ihmisiä, kun he tarvitsee apua ja se on kirkon identiteetissä. Mut että meillä ois koulutettua ammattilaisia, joilla ois aikaa olla ja kuunnella nuoria nimenomaan kouluympäristössä. Mutta osataanko me tehdä tällaisessa asiassa yhteistyötä?

JOUNI VÄLIJÄRVI

Riidellä siitä, että saako Suvivirttä soittaa koulussa vai ei? Joo oon ja kyllä se vähän samaa mitä on katsonut tätä sote puolen ja koulujen ja sivistyspuolen. Ja nyt kun ne vielä erillisiä eri tasoisia organisaatioita niin siitä helposti seuraa vaan lisää lisää ongelmia. Jotenkin aina ihmettelen miten me aikuiset ihmiset ei pysty sen löytämään. Esimerkiksi juuri näiden mielenterveys, josta on puhuttu vuosia ja vuosia ja ne on kokoajan pahentuneet ja jonot on kasvanu ja kaikki ymmärtää sen että jos joutuu jonottamaan, vaan ahdistuneena ja erilaisten ongelmien kanssa kotona kuukausia. Niinhän se on kenenkään kannalta. Se on myös talouden näkökulmasta todella kohtalokasta. Silti meidän kykyyn löytää sitten vasta kun meillä on todella kriisissä. Ja se mitä me yritetään, aina, yrittää lainsäädäntö uudistaa. Nyt esim. Oppilaoppilaiden tukimuotoja. Mutta en usko, että laki on tärkee viesti. Mutta se mitä - miten se käytännössä viedään käytäntöön, niin se on musta ennenkaikkea ihmisten välistä yhteistyötä ja sen takia esim. Juuri tää  että me on uskottu Suomi ja usko. Instituutioihin ja kouluun luotetaan hyvin syvästi, mutta sen toinen puoli on, että ajaudutaan ongelmiin, kun tavallaan valmius tulla koulun avuksi ja rakentaa niitä siltoja, niin se, näyttää varsi heikolta, pikemminkin koetaan Uhkana. Esimerkiksi vanhempien aktivoituminen usein koetaan kouluissa uhkana, sen sijaan et nähtäis mahdollisuutena ja voimavarana.

MARI LEPPÄNEN

Mut ehkä se hyvä asia ja hyvä kehitys tässä on ollu se, että et nyt tässä viimeisimmässä hallitusohjelmassahan on ollut mikä se on se hyvinvoiva Suomi kirjaus tästä eri toimijoiden yhteistyöstä. Ja nyt mä kuulin, että se on jopa niinku edennyt, että sitä varten on perustettu työryhmiä ja muuta. Mutta mutta. Tää on hirveen kiinnostavaa jotenkin kuulla sieltä asiantuntijalta, joka tulee siitä maailmasta et nää signaalit ulkoapäin koetaan näin. Ja sit toisaalta usein ajattelen itse sitä, että jos niinku jotenkin lempeästi myös tämän ajan kasvattajia, että et aika usein sanotetaan et ongelmien juuret on jotenkin siel kotona ja et ei osata kasvattaa ja kaikkea muuta. Mut että ei se ei se. Esimerkiks tässä viestintäympäristössä teknologia joka tuo paljon mahdollisuuksia, niin se ei myöskään ole ihan helppoa ja mä aattelin, että siihen vanhemmuuteen ja kasvatukseenkin pitäs saada monenlaista ja uudenlaista tukea ja - ja ilmapiirin pitäis olla sellainen, että että se on mahdollista ja se on itseäs ihan mukavaa ja ja se on itseänsä elämää syviä merkityksiä tuovia ja tuo- tuovaa ja sitä kautta niinku se yhteistyö sitte myös koulun ja eri eri toimijoiden kanssa nähdä enemmän positiivisesta käsin.

JOUNI VÄLIJÄRVI

Ja totta se, että monet nää kodin elinpiiri ja sitte koulussa tapahtuvat, niin nehän on hyvin vahvasti sidoksissa toisiinsa, joka näkyy sitte muun muassa sillä tavalla kun katsotaan oppimistuloksia ja oppilaiden hyvinvointkin, niin siellä taustalla näkyy hyvin selvästi. Jos katsotaan ihan vain tilastoja, esim. Ammatti, tätä myös, mutta joka syvemmälle tarkottaa sitä, että ne erityisesti ne ongelmatilanteet kotona on, nehän heijastuu vääjäämättä ja silloin ei pelkästään auta, että tuota ikäänkuin yritetään kuntouttaa tämmöisessä ääritapauksessa lapsi, joka tulee esimerkiksi alkoholisti perheestä ja saattaa ylläpitää sitä päivittäistä rutiinia koko ajan, niin on ymmärrettävä, että hänellä ei ole edellytyksiä. Ei se ratkea sillä, että hänet otetaan pariksi kuukautta jonkun ulos koulusta ja yritetään kuntouttaa, vaan sillä, että tehdä yhteistyötä sillä tavoin, että siellä kotona olosuhteet on edes kohtuulliset ja se vaatii yhteistyötä, joka menee sitte ylinnä sektorirajojen, joka on yllättävän vaikeata, jossa lainsäädäntökin on usein jopa ristiriitainen. Ja siinä mielessä mä oon itse joskus ihan ehdottanut semmosta, että jos halutaan vahva viesti lähettää lasten ja nuorten kanssa työtä tekeville ja heidän hyvinvoinistaan ja oppimisesta huolta pitävälle, niin tämmöset Tuolta sote puolelta tulevat lainsäädännöt ja oppimista säätelevät lait pitäisi panna yhteen ja tarkastella, ei niinkään se oppimis eikä sen hyvinvoinnin näkökulmasta, vaan sen lapsen näkökulmasta, miten häntä tuetaan parhaalla mahdollisella tavalla, että hän on koulukuntoinen ja pystyy elämään siinä kouluyhteisössä ilman, että häntä otetaan siitä syrjään tai eriytetään johonkin erityiseen ryhmään ja sitä kautta hänen edellytyksiä oppimiselle parannetaan. Mutta nää on niin hirveen syvällä meidän hallintorakenteesta. Sote puolen, ministeriöt ja opetus ja kulttuuriministeriön vähän liian mustasukkaisesti, musta suojellaa omia reviirejään ja jos siellä ei tapahdu semmosta yhteistä ymmärrystä, niin on aika epärealistista kuvitella, että siellä kentän tasolla se ois kovin helppo, vaikka tahto on.

MARI LEPPÄNEN

Kyllä ja sit mä aattelen, Jotenkin se, että kun lapset tulee, et vaikka me eletään täällä suuren hyvinvoinnin keskellä, niin myös Suomessa lapset tulee hyvin erilaisista todellisuuksista ja silloin se ajatus siitä, että että onko se sen lapsen vika vai onko se se, jossa me aikuiset halutan lasta tukea ja pitäs olla se ja. Ja kun ajattelee miten monenlaisia alakulttuureita meilläkin on, niin kyllä siellä koulumaailmassa on tosi monenlaisia todellisuuksia. Voiko sen lapsi tulla nähdyksi koko sen elämänhistoriansa kaiken sen kanssa minkä kanssa sinne tulee, ni se on varmasti ensimmäinen oppimisen edellytys.

JOUNI VÄLIJÄRVI

Jo sen ymmärtäminen, että tosiaan molempia tarvitaan ja tarvitaan, jotta sille oppimiselle syntyy edellytys. Hyvät edellytykset, sillon on tää hyvinvointi täytyy olla kunnossa. Ja perinteisesti kun koulu on nähnyt sen pikemminkin ongelmaksi, että jos ei kunnossa, niin silloin Pitääkö siirtää johonkin ikäänkuin sitä mainstreamistä pois ja taas kuntouttaa takasi. Ja se jos tekee sen lapsen kannalta niin sehän on aika karmee heti. Hän tajuaa mistä on kysymys. Hän on jotenkin huonompi ja tavallaan siitä tulee enemmän itseään ruokkiva ja tuota. Tässä mielessä meijän, jos mä ajattelen meijän peruskoulua nyt viisi vuosikymmentä suunnilleen samalla formaatilla toiminut, Jos joku on perustanut sille ajatukselle, että kaikille tarjotaan samaa seuraavat 50 vuotta, ni muista pitää lähtökohtana se, että me pyritään siihen, että se mitä koulu tuottaa lapsen kasvun polkuun on mahdollisimman tasavertaista ja sillon osaa lapsia täytyy tukea paljo enempi kuin toisia. Minusta se lopputulemahan se pitäis olla se kriteeri eikä se, että opetus on samaa opetusta. Jos se primääri vaan se oppiminen ja menee lapsen hyvinvointi. Ja tää on tota. Tää on tosi tosi vaativa, mutta minusta meidän pitäisi pystyä ponnistelemaan siihen suuntaan, koska monet nää kysymykset mitkä meillä on käsillä, me ei muuten päästä eteenpäin. Me yritetään tänä päivänä musta liikaa ratkasta, musta, kurinpitokysymyksenä. Katsotaan miten esimerkiksi perusopetus lakia on uudistettu tällä vuosituhannella. Niistä on lähinnä uudistettu, sillä tavalla että on lisätty kurinpitopykäliä, joka on myös tuo aika huolestuttava indikaattori siitä, että ymmärretäänkö mitä tässä on tapahtumassa. Ja siinä mielessä, niin, että jos ylimmät päättäjät eivät näe tätä yhteyttä riittävän vahvasti eivätkä pysty ylittämään siilojaan niin, niin meidän pitää siitä pitää ääntä. Niin siis mitä me voitas tehdä? Meidän pitäisi keksiä, siihen, löytää siihen semmoisia rakentavia tapoja. Yksi hyvin positiivinen asia mikä mulla mulla on 10 vuotias tai 9 vuotias nyt on nuorimmainen tai toiseksi nuorimmainen, nuorimmainen on kaksivuotias. Tuo lapsenlapsi on todella, semmonen, miten mä luonnehtisin Häntä siis, jonka kanssa on upeita keskusteluja kun hänellä on niin upeita ajatuksia ja hän on sellainen pohtiva ja toisaalta hirveän vilkas, sitten kouluraameihin, Mutta hän tässä kerran rupesi kyselemään multa tästä Israelin ja Gazan ongelmasta ja siinä mä huomasin, että nää lapset niin, seuraa mitä maailmassa tapahtuu ja vaikka me ei ehkä aina haluttaskaan että seuraa. Mutta se on sitä nykyaikaa. Seuraa, selvästi kiinnostunut ihan samoista asioista kuin me aikuiset ja vielä musta. Tosi hienosti tota pohti sitä, että miksi, miksi ne israelilaiset on niin aggressiivisia ja tappaa lapsia, ja kaikki tää ja mä oon sitte hänelle sanonut, että muistithan että mistä se alko, että se oli tää Hamasin hyökkäys ja hän- hän - Jaa, no eipä, hän ei tullut tätä ajatelleeksikaan. 9-vuotias! Nii must se herätti valtavasti valtavan, semmoisen lämpimän tunteen, että jos ton ikäiset osaa tällä tavalla analysoida asioita, niin me voitas hirveän paljo enempi tehdä näitä asioita lasten kanssa yhdessä. Ja tää teknologia ja ympäristö se muutos on musta kaikista ilmeisin - mehän,me voitas hirveesti oppia lapsilta miten mitä on ne positiiviset mahdollisuudet ja sitä kautta myös löytää niitä keinoja joilla me ohjataan siihen myönteiseen, myönteiseen päin. Siellä on paljon semmosia myönteisiä esimerkkejä miten lapset käyttää näitä meidänkin näkö aikuisten näkökulmasta oikeiden asioiden hyödyntämiseen. Mutta toisaalta nähdään myös tutkimuksista, että samalla tavalla ku oppimis- kun muutkin oppimistulokset, niin erittäin laaja tää kirjo.

MARI LEPPÄNEN

Ja mä luulen et yks semmonen iso tulevaisuuden kysymys on se, että on lapsia, jotka kasvatetaan, kasvatetaan hallitsemaan myös sitä, käyttöä ja joille luodaan rajoja ja sit on sitä täysin rajatonta. Lapset on myös hyvin epätasa arvoisessa asemassa siinä suhteessa ja sitte jotenkin ajattelee, että että se on hienoa kun lasten kans kun on niitä aikuisia jotka niistä keskustelee ja on tavallaan joilta voi kysyä. Mutta mä luulen et se uutisten virta on nykyään niin hallitsematon monelle lapselle ja sit jos ei ole lähellä sellasta kenenkans sitä jotenkin voi jakaa, ni se voi äkkiä myös olla semmosta ko kuormittaa mieltä, että että kyllä sitä aikuisenakin. Joskus kun katsoo niitä uutisia ni kysyy sitä et onko niinku yhtää hyviä uutisia ja siinä sit se semmonen hyvän perspektiivin rakentaminen siihen rinnalle on musta, myös jo vähän aikasemminkin viittasin, että et yhtä aikaa kun kaikki maailman kriisit ja ongelmat ja isot kysymykset ja mielenkiintoiset kysymykset on meijän silmien edessä jatkuvasti. Samaan aikaan tapahtuu koko ajan valtavasti hyvää kehitystä. Ja jossei tätä niinku piirrä sille lapselle yhtä aikaa, niin sitähän se maailmankuva saattaa alkaa näyttää semmoselta joka joka synnyttää voimakasta toivottomuutta. Ja sit se toinen puoli joka tähän liittyy on musta semmonen et kun on se teknologia ja maailma kaukana ni mikä on sit se maailma lähellä ja se yhteys toisiin ihmisiin? Mun isosisko Helsingissä lukiossa opettajana ja hän on semmosessa hyvässä lukiossa, siellä jossa siis niinsanotusti on hyvin pärjääviä nuoria monella tavalla. Ja silti he on viime vuosina tosi paljon keskustelleet siellä nuorten kans hyvinvoinnista ja ihan tämmösistä, että mistä se arkinen hyvinvointi rakentuu ja he on sit eri opettajien kans rakentanut sinne hyvinvointikurssin Se on kuulemma yksi lukion suosituimmista kursseista. No voi olla. Monelle tuntuu et no ihan niinku arkisia ja tavallisia asioita, mut sit osana sitä kurssia heillä on aina myös vapaaehtoistyötä, et he käy esimerkiksi diakonian aamukahvilla tai Pelastusarmeijan ruokajakelussa tai saattohoitokodissa. Ja tota sitte nää nuoret on sanonu monesti et tää on ollu heijän koko lukion tärkein päivä, että he on ymmärtäny et heidän oma hyvinvointi. Et tavallaan, Ensinnäkin he on ymmärtänyt heidän oma ikkuna maailmaan on kapea, tavattoman kapea ja sit toinen se, että heidän oma hyvinvointi lisääntyy, kun he niinku jotenkin jakaa toisille. Ja nää on must semmosia, että kun yhtä aikaa jotenkin sen verkon kautta jotenkin koko maailma siinä lähellä, ni mitä on sitten niinku ihan lähellä? Ja mikä on se konkreettinen suhde toisiin ihmisiin ja kuinka paljon se sitte taas rakentaa sitä semmosta niinku rauhaa tässä elämässä?

JOUNI VÄLIJÄRVI

Me usein nähdään, että nuoret on paljon varsinkin verkon kautta yhteyksissä toisinaan. Mutta ehkä sitten myös todellisuus on sitä, että aika monet nuoret on tässä yksin juuri - juuri näiden todellisten kysymysten kanssa. Se on aika pinnallista, semmosta kun vähän väliä. Ehkä viihteellistä, mutta sitten mitä syvimmiltään niin tää -  Mikä se huoli maailmasta ja sen kehityksestä, nii se vaatii keskustelua ja kuulemista ja kuuntelemista. Ja kun mä nään, että koulun tulevaisuus ja meidän aikuisten velvollisuus tulevaisuudessa on entistä enempi kuunnella nuoria ja ihan pieniäkin lapsia mitä he haluaa, miten he haluaisi koulupäivää järjestää ja luopua ainakin jossain määrin siitä huolesta, että ehditäänkö me opettaa ja varsinkaa siitä huolesta. Ehtikö ne lapset oppia sitä mikä meidän mielestä on sitö tärkeetä, että Tavallaan sille se tilaa vasta syntyy siinä vaiheessa kun, tuota, tavallaan se mieli rauhoittuu ja se vaatii vaatii keskustelua ja. Mutta tää on semmonen, puhutaan nuorten lasten nuorten osallisuudesta. Ja meillä on periaatteessa, meillä on kaikki mahdollisuudet, kouluneuvos ja kaikkea. Mut eihän se osa niinku se ratkaisu siihen, vaan se, että miten se lapsi kuuluu, kokee kuuluvansa siihen joukkoon ja uskaltaako hän avata suunsa asioista, jotka menee sen oppikirjan ulkopuolelle. Ja osaako, uskaltaako opettaja pysähtyä keskustelemaan? Mä joskus aikanaan lukiota kiersin ja keskustelin opettajien kanssa ja siel oli Kuwaitin sota menossa ja mä kysyin, että miten tätä käsittelette, opettaja sano ettei he voi tätä käsitellä kuse ei oo opetussuunnitelmassa. Just kuvaava siihen, että miten meidän koulu toimii.

MARI LEPPÄNEN

Onko sun ajatukset radikaaleja vai alkaako kaikki opettajat jakaa näkökulman? Lapsia pitäis kuulla, mutta kyl mä aattelen samalla tavalla, että esim. Kirkossa tosi paljon on puhuttu tästä lasten ja nuorten osallisuudesta ja ajatella, että jos kirkolla on tulevaisuutta, niin se tulevaisuus on lasten ja nuorten tulevaisuus ja jos heitä ei kuulla siinä rakentamisessa, Niin lähtökohtaisesti sillon niinku tulevaisuudenkuva on paljon kapeampi ja rakennetaan erilaisia tämmösiä nuorten vaikuttajien ryhmiä. Mut et mitä on se arkinen ja todellinen kuuleminen? Ja mua jotenkin viehätti toi miten itse puhuit. Puhuit siitä omasta lapsenlapsesta ja muistan ite miten mun kummitäti oli tämmönen opettaja, joka suhtautuu lapsiin niinku tosi kiinnostuneesti ja halus kuulla ja arvosti mielipiteitä ja ajatteli et niitä vastauksia myös lapsi voi löytää. Ja ehkä tää on yks moni asia jota meijän pitäisi pystyä vahvistamaan niinku monella tavalla.

JOUNI VÄLIJÄRVI

Pelätään sitä koulua ne  - oppilaita tulee tietyllä tavalla. Heillä on vahva käsitys siitä, mitä se koulu on. Nämä instituutiot roolittaa meitä. Ja jos ensimmäiset kokemukset on sitä, että opettajat puhuu ja oppilaat istuu, niin hyvin nopeasti, opitaan siihen rooli ja sitten kaikki muu tapahtuu siellä koulun ulkopuolella. Ja sen takia se, että tota, otetaan, otetaan vakavasti. Ja toisaalta se opettaja ammattitaitohan pitäis olla juuri se, että jos mennään tämmöisiin vakaviin kysymyksiä, sieltä nousee ne. Miten niitä sitten ikäänkuin tarkastellaan, että siihen tulee tää toivon perspektiivi mistä puhuttiin. Tässä edellyttää kuitenkin, että jos me ei tavallaan päästä semmoseen vuorovaikutukseen ja keskusteluun, niin tuota. Se koulun perustehtävä, tai jotenkin,  mahdollisuus vaikuttaa siihen lapsen nuoren kehitykseen heikkenee.

MARI LEPPÄNEN

Ja kuinka paljon siinä on sit semmosta suorituskeskeisyyttä, että sitäkin paljon mietin, että et jotenkin taas peilaa, vaikka aina sanotaan, että koulukeskustelussa ei pitäis peilata omaan aikaan. Mut ainakin ajattelee, että lapsen ja nuoren kasvuun kuuluu niinku tämmönen oppiminen ja erehtyminen ja myös sen etsiminen ja harhapolut ja vähä haahuiluki ja välillä tuntu et on kohtuutonta Tai nuoren ihmisen pitäisi tietää mitä hän elämässä  haluaa tehdä ja mikä hänen elämäntehtäväänsä on. Ja must tuntuu et meillä on hiipinyt se semmonen suorituskeskeisyys kokoajan niinku alemmas ja alemmas ja selvästi. Se on varmasti yksi tekijä joka lapsia ja nuoria kuormittaa. Ja toisaalta mä ymmärrän sen, että meillä on koko ajan vähemmän ja vähemmän lapsia ja nuoria. Me tarvitaan niinku jokainen nuori, jotta yhteiskunnan rakenteet ylläpidetään ja heidän pitää sieltä suoriutua nopeasti elämään ja kantamaan vastuuta. Mutta osataanko me tukea niinku semmoseen, kuitenkin jonkinlaiseen, joka mun mielestä niinku välttämättä aikuiseksi kasvamisen kannalta, jossa on sitä semmosta vapautta ja tilaa kysyä ja onko tälle tilaa edelleen koulussa.

JOUNI VÄLIJÄRVI

Minusta on entistä vähempiä. Mä oon aina ollu sitä mieltä, että välivuosi on monissa tapauksissa hyvin rikastuttava ja olennainen siinä elämänpolussa. Toki niin, että siihen pitää olla joku keskeinen sisältö, mutta yleensähän nuoret keksii ja tietää sen mitä haluaa. Mutta musta tää tää suorituskeskeisyys on musta selkeästi semmonen, joka itsessään sekä itseään ruokkiva kehä, että sitten monet näistä mielenterveyden ongelmista. Tämän tyyppisistä ne ei ainakaan parane, sillä mitä aikaisemmaksi ne tuodaan. Ja siis tietyllä tavalla sen ymmärtäminen, miten tää tulevaisuus rakentuu. Se ei oo vaan yks polku, jota mikään musta liikaa niinku poliitikko ja erityisesti lähtee talouden näkökulmasta, että se ei oo mikään ratkaisu kuitenkaan. Musta ei voi ajatella että meidän tulevaisuuden talous rakentuu sen varaan, että nuoret valmistuu ammattimaisesti nopeasti. Vaan että on fiksuja, sivistyneitä ihmisiä, jotka pystyy sitä omaa osaamistaan kehittämään myös läpi elämän. Ja siinä me puhutaan tällä tavalla, mutta valitettavasti monet niistä teoista on meillä tekemättä. Toivon mukaan niitä pystytään, pystytään jatkossa tekemään entistä enempi ja siinä mielessä mä nään, että ihan olennaista on se, että me opitaan kuuntelemaan nuoria ja ottamaan se tosissaan mitä he sanoo, koska heidän tulevaisuudesta on kysymys ja heidän pitää voida voida vaikuttaa. Jos se suljetaan ja kuvitellaan, että me voidaan määrittää heidän tulevasta, me sillon sillon tulevaisuus meillekin. Ja meidän eläkkeiden näkökulmasta ehkä synkkä.

MARI LEPPÄNEN

Ja se on aina jotenkin semmonen hirveen virkistävä kokemus, kun nuorten kanssa saa viettää aikaa ja keskustella ja kuulla heitä et minkälaisena tämä maailma rakentuu jotenkin tän uutiskeskustelun ja meidän aikuisten keskustelun kautta ja sit kun jotenkin kuulee sen heidän näkökulmansa siihen ni ni. Yhtä aikaa puhutaan suoraan myös niistä tän ajan haasteista. Ja on paljon tapahtunu hyvää kehitystä siinä, että nuoret tunnistaa ja osaa sanoittaa asioita. Omassa nuoruudessa ei osattu sanoittaa.

JOUNI VÄLIJÄRVI

Sillä ne voidaankin luontevasti tuoda sieltä.

MARI LEPPÄNEN

Kyllä, joo.

JOUNI VÄLIJÄRVI

Elikkä uskotaan ja luotetaan nuoriin.

MARI LEPPÄNEN

Ehdottomasti, uskotaan ja luotetaan nuoriin.

SPEAKER 2

Kiitos! Kiitoksia.