EDutu!

Vesa Taatila: Tervetuloa Turun yliopiston kasvatustieteellisen ja monialaiseen EDutu! -podcastiin. Ohjelmasarjan kantavana teemana on sivistys, joka liittyy vahvasti kasvatustieteiden tiedekunnan neuvottelukunnan Suomi sivistyksen kärkimaaksi -kampanjaan ja samalla sivistyksen teemavuoteen. Tarkoituksena on luodata asiantuntijoiden näkemyksiä kasvatuksen tilasta teemavuoden viitekehyksessä. Siksi nyt aloitusjaksossa keskustelemme laajemmin sivistyksestä ja sen merkityksestä maamme kehityksessä. Aloitamme keskustelun Eino Leinon vuonna 1912 julkaisemalla runolla, Kyltyyri, Tähtitarha -teoksesta. En osaa itse lausua sitä kirjan ohjeen mukaan, tuon ajan Helsingin murteella, mutta yritetään. Kyltyyri! Kyltyyri! Kyltyyri! Tuo huuto on Suomessa syyri, mut mikä se on se kyltyyri? Kas, siinäpä pulma on jyyri. Se on yhdelle ooppera-kyyri, taas toiselle Tukholma-tyyri, Duncan, Forssellin figyyri tai Parisin polityyri. Tuhatkarvainen on kyltyyri - se on Kiinassa Kiinan myyri - mut Suomessa Suomen kyltyyri tuon kaiken on karrikatyyri. Näillä puheilla. Jonne Talonen, miten kommentoit Eino Leinon ajatuksia? Esittele itsesi ja jatka tästä.

Jonne Talonen: Joo, tota. Hei vaan kaikille katsojille ja kuulijoille. Talosen, Jonne. Opiskelen kasvatustiedettä Turun yliopistossa, ihan tota viittä vaille valmis maisteri. Gradu pitäis palauttaa tässä lähiviikkoina tai itse asiassa sit ku tää tulee ulos, niin se on jo palautettu. Toivon mukaan. Mitä tulee mieleen Eino Leinon sanoista? No ensinnäki, näin helsinkiläisenä haluisin tietää miltä se oikeastaan kuulosti se, tota Helsinki sillo 1900-luvun alkupuolella, mutta tota se menee ehkä vähän ohi aiheen. Kyllähän tos miettii sitä, että mikä on sivistyksen ja kulttuurin välinen suhde toisiinsa. Se jää askarruttamaan aika voimakkaasti, tossa sivistys tulee, jos ajatellaan sivistystä ni, tulee ton kulttuurin kautta.

Vesa Taatila: Kyllä, mitenkäs Niina? Esittely ja kommentit.

Niina Repo: Joo, mä oon Niina Repo, kirjailija ja täällä Turun yliopistossa luovan kirjottamisen yliopisto-opettaja, mutta nyt kirjotusvapaalla. Ja toi runohan on aivan loistava esimerkki siitä, miten kulttuuri kavennetaan, laitetaan se sinne Eiffel-torniin ja Kiinan muuriin ja ikään kuin se olisi joku kannettava, irrotettava ja tavallaan eristettävä osa, kun aattelisin, että kulttuuri on kaikki, se ihmisen tekemä ja sitte sivistys on vielä, jollain tavalla vielä isompi sana siihen viereen, eli se sivistys on joku semmonen tapa katsoa maailmaa laajasti ja etsiä kiinnostuneena tietoa, elikkä toi runo oli hauska, mutta se on myös todella karikatyyri.

Vesa Taatila: Se on juuri sitä. Miten satu? Esittely ja kommentit.

Satu Nurmi: Joo. Moikka vaan kaikille, mä oon Satu Nurmi ja mä oon kauppakorkean alumni. Oon valmistunu 10 vuotta sitten, eli juhlavuotta tässä vietetään. Mä oon nykyään yliopistolla töissä täällä Turussa ja teen kansainvälisiä asioita, tällaisessa yksikössä kun kumppanuudet ja vaikuttavuus. Ja tosta runosta mulla tulee aika paljon mieleen, tätä suomalaisten ja ulkomailta tulleiden keskustelua kotoutumiseen liittyen, että mitä tavallaan on sellasta mitä me säilytetään ja mitä on sellasta mitä me opitaan, mitä jää jäljelle, ku meijän maa kansainvälistyy kovaa vauhtia ja mikä on tavallaan se taso, mitä vaaditaan näiltä tulijoilta, että he koetaan, että he on nyt suomalaisia. Eli tää on tämmönen keskustelu mitä käydään aika paljon munki työssä, kun mun kollegat tekee tällasia, kotouttamista tukevia toimenpiteitä. Ja tietenkin sitten sivistys on mun mielestä semmosta myös kykyä olla empaattinen ja joustava, ja myös tota, tehdä semmosia, uskaltaa haastaa omia ajattelumalleja. Et ehkä tää oma tapa toimia ei ookkaa se ainut oikea tapa. Ja sivistys on semmonen mikä tulee, koko ajan kertyy lisää, mitä enemmän elää ja mitä mielenkiintosimpia ihmisiä tulee vastaan ja erilaisia työmahdollisuuksia, harrastusmahdollisuuksia, nii se kertyy sitte, sellaseksi kerroksiksi.

Vesa Taatila: Hyvä. Kiitoksia. Tää on, näyttää taiteen tärkeyden, koska me saimme kolme täysin erilaista näkemystä, miten runoa lähettiin tulkitsemaan. Lähetään sit siihen sivistyspuoleen, hyvin yksinkertaisella kysymyksellä, mitä teille tarkoittaa sivistys? Kuka haluaa alottaa?

Jonne Talonen: Tääl katseet kääntyny [naurua] kyllä muhun, tota, mä lähtisin purkamaan sivistystä kahesta tulokulmasta. Et ensinnäkin on se, miten mä ajattelen, että muut ymmärtää kun mä käytän sitä käsitettä, ja siinä mun mielestä tota, semmonen tietynlainen sivistys tarkottaa oikeanlaista, lainausmerkeissä oikeanlaista tietämystä ja oikeanlaista taitamusta. Vois sanoa myöski käytöstä, koska sivistyksen etymologiset juuret käsittääkseni on olla siivosti tai siveä tai siveydessä tommosessa, et jotenki siinä tulee sivistyksessä mieleen tää tämmönen, lainausmerkeissä oikeanlainen toiminta ja tieto. Ja sitte se toinen tulokulma, mikä ehkä on mun vastaus, et no mitä se oikeanlainen sitte on? Niin, mä siihen ottaisin Aarne Näsin syväekologian ajatuksen mukaan ja siinä tulee, ehkä sanoisin myöski tämmönen akuutti eksistentiaalinen ongelma ihmiskunnalle, tää tota, meidän suhteemme ympäröivään luontoon ja Aarne Näsin vastaus siihen, et mä haluisin ehkä korostaa sitä luontosuhdetta, että siinä mielessä sivistys on ikään kun, olla harmoniassa ympäristön kanssa. Ja tällä hetkellä mä en jotenki, ajattelis, et me ollaan harmoniassa ympäristön kanssa. Oli ympäristö sitte se luonto, metsä jossain tai sitte meidän oma luonto tai miten me kohdataan toiset ihmiset, meidän ympäristös. Et tätä kautta mä lähtisin purkamaan sitä ja se miten mä haluaisin, että sivistys ymmärretään, niin siinä on tää syväekologinen konnotaatio pitäis olla mukana.

Vesa Taatila: Kiitos, mites Niina?

Niina Repo: Oli tosi kiva kuunnella, kiitos Jonne vastauksesta. Tuota noin, sivistys mulle, aika lailla samalla tavalla lähtis purkautumaan, kun äskeisessä puheenvuorossa, eli jollain tavalla siitä, että mitä tosiaan se oikeastaan on, ja katselin kanssa noita juuria, että miten tämä sana on lähtenyt liikkeelle ja mua huvitti jotenkin se siisteys ja siveys, [naurua] siveys varsinkin, eli en lähtis itse, en jollain tavalla itse asiassa liitä näihin asioihin ollenkaan sitä sanaa, vaan enemmän juuri siihen tietouteen, mistä asiat on tulleet, miks me käyttäydytään näin, minkä takia yliopistolaitos on tän mallinen, mikä on meijän eurooppalaisen, ikään kuin identiteen yhdistävä tai mahdollisesti siitä moninaistavat tekijät. Eli sivistys olis kaikkea sellasta tietoutta, ja kuten käytin sanaa kiinnostus tuossa vähän aikaa sitten, niin se olis myös kiinnostusta, tätä maailmaa kohtaan. Ja myös yhteen aikaisempaan puheenvuoroon viitaten sanoisin, että myös tuo tommonen kansainvälinen ymmärrys siitä, että meillä on kaikenlaisia tapoja täällä, ne on meidän tapojamme ja meidän, ehkä pidetään niitä sivistyneinä ja hyvinä tapoina, mutta aivan yhtä kiinnostavia on kaikkien muiden tavat ja sieltä voitais poimia hyviä juttuja, eli ajattelisin jotakin tämän suuntaista. Toki sivistys on myös siis kasaantuvaa ymmärrystä ja tietoutta ja sitä voi siis myös hankkia. Sitä voi saada, mutta sitä voi myös hankkia.

Vesa Taatila: Kiitos, mites sitte Satu?

Satu Nurmi: Joo. No mulla tulee mieleen esimerkiks, että sivistys on virallista ja se on epävirallista. Ja koulutus on sivistävää, mut koulutus yksin ei riitä, koska voi myös olla erittäin koulutettu, mut sitten jos se ei ole ehkä päässy kehittymään ja käyttämään hankittua taitoa tarpeeks oikealla tavalla, niin sitten voi myös aiheuttaa paljon ongelmia. Ja myöskin voi olla erittäin sivistyny, joka ei esimerkiks oo niin korkeasti koulutettu. Eli se on myös sellast oma-aloitteisuutta ja tiedon hankkimista ja semmost jatkuvaa oppimista ja kiinnostuksen laajentamista, että voi vielä myöhemmälläki iällä yhtäkkiä kiinnostua vaikka, et hei mä haluan nyt kerrata nää matematiikan, lukion oppimäärän ja se, et on jatkuvan oppimiseen taipuvainen.

Vesa Taatila: Kiitos, sit tää on ihania, tällaset teoreettiset käsitteet, niist saadaan miljoona eri vaihtoehtoa, kaikki kuulostaa hyviltä. Lähetään toiselta puolelt kattoo. Millanen olis maailma ilman sivistystä, mikä on sivistymätön maailma? Nyt mä en paa Jonnee ensiks. Niina?

Niina Repo: Millanen olis sivistymätön maailma vai? No eihän meijän tarvii mennä kun internetiin [naurua] ja katsoa tuolta 24 ja mitä Ylilautaa näitä on, eli se on semmonen -

Jonne Talonen: Niitä riittää.

Niina Repo: - ja totta muute, ja itse asiassa [naurua] voi olla, että jopa Facebook, vanhusten Facebookin riittää. Eli sellanen maailma jossa ei keskustelu onnistu, jossa polarisaatio tapahtuu siis tällasessa, poteroitumis mielessä ja ammutaan mieluummin se vastapuoli, kun yritetään ymmärtää tai luoda sellanen turvallinen ja mukava ja hauska, kriittinen keskustelutilanne, eli tavallaan maailma ilman sivistystä on jollain tavalla blokkiutunu, niinku se nykyaikana, vahinko kyllä mones paikas on. Ja sitten hirveen tylsä paikka. Aika ikävä paikka [naurahdus] ja vaarallinenkin, eli jos aattelee, et se sivistys olis tällasta kiinnostusta, arvostusta ja ehkä jopa rakkautta maailmaa ja ihmisiä kohtaan, niin sit maailma ilman sivistystä on tietenki, maailma ilman näitä asioita.

Vesa Taatila: Kuulostaa epämiellyttävältä paikalta. Mites Satu, mille sulta kuulostaa?

Satu Nurmi: Joo, tuntuu kans vaaralliselta ja must tuntuu, et se on myös ollu tän korona-ajan jälkimainingeissa, et ihmiset poteroituu liikaa sinne kotiin ja liikaa omien ajatustensa pariin, et pitäis koko ajan, myös olla avoin uusille ajatuksille ja myös valmis kyseenalaistaa niit omia ajattelutapoja. Että maailma ilman sivistystä, mä en haluais, et me oltais menossa siihen suuntaan, mutta siltä se välillä vaikuttaa ja on huolestuttavaa välillä somekeskustelua seurata.

Vesa Taatila: Kyllä. Mites Jonne?

Jonne Talonen: No, sanoisin tota tai voisin ehkä vähän avata myös tota syväekologiaa, minkä mainitsin tossa äsken, ihan siltä varalta, et se ei oo, se ei oo tuttu. Et jos me ajatellaan sivistys syväekologian kautta, jonka Bill Devall ja George Sessions on vuonna 1985, muotoillut kahdeksan prinsiippii, mä oon ny tiivistäny nää sillee, ettei mee hirveesti aikaa tähän, mutta siis. Syväekologia on kaiken, huom kaiken elämän hyvinvoinnin itseisarvon tunnistamista. Elämän monimuotoisuuden ja rikkauden itseisarvon tunnistamista. Ihmisillä ei oo oikeutta vähentää tätä rikkautta, paitsi tyydyttääkseen välttämättömät tarpeensa. Sitte on ihmisen aiheuttama häiriö elämälle on kohtuutonta, seurauksena ihmisten olemisessa on tapahduttava muutos ja olemisen muutos, on muutosta kohti elämän laadun ja itseisarvon kunnioitusta. Ja aktiivinen, nää kahdeksas premission tai kahdeksas prinsiippi on, että nämä täytyy tunnistaa ja niiden eteen aktiivisesti tehtävä töitä.

Tarkat ehkä saatto kyl huomata, et tossa oli seittemän, mä jätin neljännen pois. Neljäs on, että pyrkimys ihmiselon ja kulttuurin kukoistukseen, ei ole ristiriidassa väkiluvun laskemisen kanssa. Tossa mun mielestä vähän, sanotaanko ekofasistinen klangi, joten mä jätän sen pois ja voidaan kans miettiä aktiivista ja passiivista väkilukun laskua. Mut, et jos tossa on syväekologian prinsiipit ja no, tossa olis meidän huomisen sivistyksen peruspilarit. Niin ilman näitä mä sanoisin, että ihmiselo olis suorastaan mahdotonta. Ja hyvin riitaisaa, sekä keskenään, että sitten riidassa meidän ympäröivän ympäristön kanssa, joka on tyystin raunioina.

Vesa Taatila:  Toi itse asias hirveen hyvä kommentti sikäli, kun itse aina mietin, että ku mun mielestä ekologia on itse asias äärimmäistä, tietyllä tavalla äärimmäistä humanismia, koska se usein lähtee juuri siitä, et siinä pyritään, et ihmiset pystyvät elämään täällä jatkossakin. Ja joskus ne näyttää menevän vähän, vastakkain. Mut ekologiaa eihän, planeettahan on täällä, tulee olemaan senkin jälkeen kun me emme ole täällä. Ei planeetta tarvi pelastamista, mut ihmiskunta, aina välillä tuntuu tarvitsevan. Miten sit sitä voidaan lisätä näinä päivinä, et jos me halutaan, et meil olis, jätettäis parempi maapallo jälkipolville? Miten me lisätään sivistystä ja ennen kaikkea suomalaiset Suomessa olevaa sivistystä? Päästetään Satu vastaa helppoon kysymykseen ekana.

Satu Nurmi: Todella helppo kysymys [naurahdus]. Ainakin, no pitäis olla varmaan kouluissa siihen panostaa, että osataan erottaa se väärä tieto oikeasta tai se varmaan on jo aikuisillaki välillä vaikeeta, et sitä, netistä löytyy ihan mitä vaan, eli et osottais sitä kriittistä lukutaitoa, mitä varmaan nytte sitte kanssa ku, ChatGPT:n käyttö yleistyy tutkimuksessa ja koulutuksessa, niin miten sitte voidaan varmistaa se, että tekstit on ihmisten, oikeitten ihmisten kirjottamia, et ei sitä varmaan voi enää varmistaa. Ja tulee vaikka jotain hakukirjeitä töihin tai yliopistoihin, niin kuka ne on kirjottanu? Tekoäly, ihminen vai niitten yhdistelmä? Niin varmaan sellanen, et opittais tunnistamaan, et mikä on, mikä on ihmisen tekemää ja mikä on koneen tekemää, koska me tullaan, me ollaan jo nyt siinä, mun tulevaisuus on jo nyt, eli me tehdään, me ollaan koneitten kanssa tekemisissä.

Vesa Taatila: Me olemme kaikki kyborgeja. Enemmän tai vähemmän. Mites Jonne?

Jonne Talonen: Miten sivistystä voitais lisätä? No, ensinnäki totta kai, koulut on se paikka, vanhemmilla on totta kai aina kasvatusvastuu lapsistaan, mutta sit taas koululla on myös omanlaisensa kasvatusvastuu yhteiskunnan jäsenistä. Ja siellä sit sivistystä pitäis tavalla tai toisella lisätä, ehkä semmonen konkreettinen keino, mun mielestä, lisätä sivistystä on tulla enemmän tietoisiksi. Tulla tietoisiksi itsestään, ympäristöstään ja näiden välisestä vuorovaikutuksesta. Mä lähtisin sen kautta sitä sivistystä lisäämään ja siihen liittyy sit olennaisesti se, että täytyy olla tietoinen ympäristöstään, niin täytyy myös tietää ympäristöstään. Siihen liittyy sit vahvasti tieto ja tämmönen informaatio vahvasti.

Niina Repo: Jälleen tosi hyvin puhuttu ja kun mä täältä lähden, niin mä olen menossa katsomaan tällaisen elokuvan kun, oliko se Havumetsän lapset ja mietin, että meijän tarvis tietää niistä luontoasioista, meijän tarvis nähdä ne ja kokee ne. Ja sitte meijän tarvis ikään kuin kohdata niitä sellasia vähän kauempana olevia uhkakuvia, sillä tavalla, et me ymmärrettäis jotakin niistä, eikä nimenomaan luotais, anteeks. Ei luotais tämmösiä vastakkainasetteluja, jotka ei perustu mihinkäänlaiseen ymmärrykseen vaan johonki semmoseen pelkoon tai kuvitelmaan tai meille ehkä annettuun pelkoon, eli juurikin sellasta, ehkäpä jopa liemikuutioiksi laitettua tietoutta, jakelisin täällä kaikkialla.

Ja varsinki ku me ollaan yliopistolla, niin lisäisin sellasta ikään kuin poikkitietoutta monenlaisista asioista, ihan meijän kaikkiin opintoihin ja esimerkkinä annan sellasen Asklepios-ohjelman, missä lääketieteen opiskelijat ja humanistit on kohdanneet jo monen vuoden ajan, ja siellä tuodaan tosiaan tietoutta sitten, vaikkapa lääketieteen opiskelijoitten eteen jotai suoraan siellä, lääketieteen opinnois ole ja sitten taas humanistit oppivat paljon, sitte taas sieltä lääketieteen opiskelijoitten puolelta ja se on musta loistava esimerkki siitä, mitä meijän pitäis tehdä koko ajan. Elikkä kohtauttaa erilaisia maailmoja ja tarjota sitä tietoa, ja sit mä vielä viljelisin sitä tosiaan ihan tarkotuksella, mä tekisin sellasta populaaria tietoiskuu tietoiskun perään ja käyttäisin siihen aika paljon myös, sillä tavalla voimaa, et niist tulis kiehtovia, haluttavia ja samaan aikaan sitten myös valistavia.

Vesa Taatila: Kyllä. Ja se kohtaamisia ei oo koskaan liikaa tai henkilökohtainen muistelu aina siitä kun entisenä fyysikkona ja matemaatikkona, joka olin ainoa integraalilaskentaa tehnyt kovasti ja tapasin ensimmäisen kerran elämässäni sosiaalialan ihmisen. Ja hän puhu integroinnista ja mun kesti varmaan tunti, ennen ku mä tajusin, et me puhutaan eri asiasta. Et se on, [naurahdus] sanoilla on merkityksensä.

Niina Repo: Todella.

Vesa Taatila: Tota, koulun roolia vähän voitas pähkäillä, miten te näette koulun roolin sivistystyössä ja miten se on muuttunu ja miten sen, miltä se näyttää teistä, et miten se tulee muuttumaan, tässä nyt sanotaan seuraavan 30 vuoden kuluessa?

Jonne Talonen: Sä katsot mua nyt silleen, että -

Vesa Taatila: Kyllä, mä katson sinua juuri.

Jonne Talonen: - mä vastaan ensimmäitteeks. Tosiaan vaikka on kasvatustieteen opiskelija, niin tuodaan nyt se esiin, että en oo siis opettajakoulutuksen puolella itse, vaan tota, niin sanotusti yleisellä linjalla, mutta tota. Se mitä ajattelen koulusta ja mikä sen rooli sivistyksessä on, niin yks mikä tulee mieleen, niin koulu on ollu, jotenki tuntuu, että haluttu olla tosi aallonharjalla teknologiassa ja muussa, ja se on, se on tärkeetä, että nuorilla on, esimerkiks sitä lukutaitoa. Toimia esimerkiks netissä, mut sanoisin, että jossain määrin kouluissa jos me halutaan sitä sivistystä lisätä, niin ehkä vähän painaisin jarrua ja et ei tuotais näitä, ikään kun uusia vaikka teknologisia juttuja, niin hirveällä vimmalla sinne kouluun. Koska tiedän ihan omastaki kokemuksesta, että niitä kännyköitä esimerkiks oppii käyttämään ihan ilman, että kukaan siitä tulee kertomaan. Monesti sitä itse koulussa, osas paljon paremmin käyttää teknologiaa kun vaikka opettaja, niin sit se tuntuu vähän höpsöltä, että siellä joku joku opettaa käyttämään teknologiaa kun itse osaa jo paremmin, et ehkä miten sitä sivistystä voitas koulussa lisätä, niin mentäis tietyllä tavalla takasin niihin perusasioihin, mitä se sitten nyt tarkottaakaan.

Vesa Taatila: Mites, jatketaan Niinasta.

Niina Repo: No mä oon sitä mieltä kaikessa, että kaiken tekemisen ytimessä on halu ja innostus, ja juurikin, kuuntelin mitä ihmiset oli sivistyksestä sanoneet, että ymmärtäisin siitä enemmän kuin mitä noin aamulla herätessäni ymmärsin. Niin siinä oli tota ihanasti sanottu, et joku sano, että mitä hän haluais, että jokainen koulusta ulos tuleva lapsi ajattelis, niin on, että minä olen hyvä jossakin. Ja mä oon sitä mieltä, että se ymmärrys, oivallus, kiinnostus ja jonkinlainen rakkaus siis koko maailmaa ja sen ilmiöitä kohtaan, tulee sitä kautta, et annettais niitten lasten ikään kuin hengittää monenlaista tietenkin, mutta myös niille sanottais monta kertaa tavallaan, että sä olet hyvä ja mikä sua kiinnostaa, ja ei tietenkään niin, että se kapeutuis se sivistys vain siihen, et jos jotain kiinnostaa vaikka vaan jalkapallo. Nii ei tietenkään pelkkää jalkapalloo, mutta jonkinlainen jaettu innostus.

Ja sit mä mietin äsken tossa noita työtapoja ihan, koska siitähän on paljon tietenkin käyty keskusteluu. Ja mä olin itse tota aikanaan tosi innostunut tästä elämyksellisen opintopolun ikään kuin, sekä rakentamisesta, että ideasta. Jota on nyt jonkin verran toki kritisoitukin, jo tällä hetkellä, mutta lähtisin siitä, että kun ne opiskelijat vaikkapa tekisivät paljon ryhmätöitä, joita kuitenkin jollain tavalla valvottais ja sit ne esittäis muille ne ryhmätöittensä tulokset, ni joku tämmönen ihana vuorovaikutteinen juttu, olis musta se tapa, eli jotenkin vaan, et ne sais olla siellä elossa. Niitä ei kyllä mun mielest pitäis kahlita pulpetteihin [naurahtelua], niitä opiskelijoita, niin kuin sillon joskus. Mutta tällasia ajatuksia.

Vesa Taatila: Jos meil oo muuta, ei me muisteta tästä, niin raati kannattaa lämpimästi, et oppilaita ei kahlita pulpettiin [naurua].

Niina Repo: Joo, kyllä.

Satu Nurmi: No mä tuun siltä ajalta ku istuttiin pulpettien ääressä ja välillä niit kyl vaihdeltiin niitä paikkoja, mutta varmaan vaikutusta koulumaailmaan on se, et minkä kokosia ryhmiä tulee olemaa ja sitte ku on taas aktivoitunu täällä syntyvyyskeskustelu, eli tuleeko Suomen väkiluku kasvaa maahanmuuttajien avulla vai minkä avulla, eli minkä kokosia ryhmät tulee olee, kuinka monikulttuurisii ryhmät tulee olemaan? Onko paluuta paperiin, koska mun mielestä edelleen on tosi kiva kirjottaa käsin, et tuleeko nyt tulevaisuuden lapsille se tavaksi ollenkaan vai tehäänkö kaikki koneella? Mun mielestä esimerkiks muistaa paremmin, mitä on kirjottanu, ku kirjottaa käsin, mun mielest käsin kirjottaminen on ihanaa. Niin mä toivon, että myös tulevaisuuden nuoret pääsee kirjottaa käsin. Sitten kans on keskustelu siitä, et miten paljon opettajat voi pakottaa, koska ite ainaki muistan, et koulussa oli paljon aineita mistä mä tykkäsin hirveesti, mut sit oli myös sellasii, mitkä mua ei kiinnostanu, eikä ne ollu mitenkään kivoja, mut mun mielestä ei ollu vaihtoehtoa, vaan niitä piti, et se oli osa sitä koulua, et nää tietyt asiat on tylsiä ja se ehkä myös sitte kasvattaa tulevaisuuteenkin, koska elämässä kaikki ei ole aina kivaa. Eli saa sitä pitkäjänteisyyttä sitte ku oppii jo koulussa valmiiks, eli miten se tulee se, voidaanko pakottaa, voiko opettaja pakottaa, voivatko vanhemmat pakottaa, et ehkä, et kuin, kuinka paljon lapset saa päättää asioista ja mitkä on sit niit mitä aikuiset päättää, koska miten se tulee tapahtumaan. Ja mun mielestä ainakin, ehkä työelämäs joskus miettii, et kuinka kiva ois ollu tehdä töitä, sillon ku ei ollu vielä internettiä, et lähetetään vaikka kirjeitä tai fakseja tai -

Vesa Taatila: Mä voin kertoo sulle tän jälkeen [hymähtelyä].

Satu Nurmi: Joo! Että, joskus -

Niina Repo: Kuinka kivaas [naurua]!

Satu Nurmi: - joskus myös, joskus myös asioita, jos niit tekee liian nopeasti, nii saattaa tulla virheitä ja saattaa tulla sähläyksiä, eli et myös me jotka tehdään tosi ni digitaalisesti töitä, ni meijänki ois joskus hyvä rauhottua ja hengähtää syvään, ja et nyt katsotaan tämä asia rauhassa, eikä vaa, et lähetetään nopeesti Teamsissä tai jätetää viesti, eli sit pitäis löytyy semmonen balanssi ja must tuntuu, et me ei olla ehkä sitä viel löydetty ja sen takia myös meijän nuoret ihmiset palaa helposti loppuun, koska me tehdään, ehkä välil vähän liikaaki.

Jonne Talonen: Siis mun o ihan pakko tarttua nii näihi, koska täs jätin sen oman vähän auki, että mitä ne perusasiat sit tarkottaa, mut ei hätää täällä kanssakeskustelijat toi sitten ne oikeestaan kaikki pointit aika hyvin esiin, et just toi omassa puheenvuoros toin esiin vähän sitä teknologiakritiikkiä, koska nimenomaan siis esimerkiksi estää mu mielestä kohtaamasta ihmisiä tietyllä tavalla. Kai sä voit kohdata niitä netin välityksellä, mut ei se oo sama ja jokainen, joka oli yliopistos tai missä tahansa koronan aikana, muualla ku kiven alla, nii tietää sen. Mä uskoisin. Ja sitte toine on, just toi mitä toit esiin tää, kuinka paljon me annetaa vastuuta niille lapsille, ihan pienilleki. Et jos mä oon kuulu samaa aikaan puhetta siitä, et yliopistoa pitäis tehä koulumaisemmaks, että ois tietyt, selkeet järjestelmät, jotka ois samat kaikille, koska se vähentää ahdistuneisuutta opiskelijoihin. Ja sit taas samaan aikaan me työnnetään hirveesti vastuuta, todella pienille lapsille, jotka ei pysty olemaan samalla tavalla vastuussa itsestään. Niitä lapsia täytyy kuunnella, mutta kuinka paljon niille annetaan vastuuta, on se ongelma.

Niina Repo: Joo, munki on pakko [naurahdus] -

Vesa Taatila: Juu, anna mennä.

Niina Repo: - kommentoida, koska mä taas oon sitä mieltä, mä oon pohdiskellu paljon sitä tekoälyä ja sitten olen pohdiskellut, joitain muita sellasia asioita, joista olen itse aivan pudonnut, kuten juurikin Tiktokin vaikutusta tiedonvälitykseen ja muuta. Ja sit mä oon tullu siihen tulokseen, että joku paras hybridi olis tarjota sekä että, mutta ettet millään tavalla me ei voida pudottautuu tai rajata sitä todellisuutta, jossa nää nuoret ja myös sitte kasvavat lapset nykyään elää, koska ne tulee olee ne kansalaistaidot. Meidän on pakko tarjota ne kansalaistaidot tai meil ei oo sillä tavalla katuu, kadulla selviäviä kansalaisia kohta tai ne ei selviä tässä maailmassa, jossa sitte muilla niitä digitaitoja tai tekoälytaitoja on, mutta se ei poista sitä ongelmaa, et mäki esimerkiks oon aivan rauhaton nykyään, kun mä vaan selailen mun puhelintani, enkä ollenkaan osaa olla, sillä tavalla kun ennen vanhaan oltiin ennen niitä puhelimia, siihen aikaan kun niit kirjeitä -

Vesa Taatila: Me muistamme ajan.

Niina Repo: Joo, me muistamme vielä kuinka rauhallista sillon oli.

Vesa Taatila: Eikä tehty koskaan virheitä [naurahdus].

Niina Repo: Ei. Eli tavallaan mitä Satu sano, eli mun mielestä maailma on todella kiinnostava, mut me ollaan vähän kesken sen kanssa. Tietenkin me tullaan olee kesken sen kans vähän niinku ikuisesti, mutta joku balanssi.

Vesa Taatila: Joo. No, hirveetä olla haastattelija, koska haluan koko ajan sanoo jotain -

Niina Repo: Sun pitäis varmaan keskustella!

Vesa Taatila: - se on pakko just sanoo kanssa se kohta, pakko sanoo kanssa se kohta, että tän päivän koululainen on töissä 2080-luvulla. Ja hänellä pitää olla sellaset taidot, et hän pärjää sinne. Hän tulee elämään todennäköst, jos kaikki menee hyvin, nii 2100-luvulle asti. Ja todennäköst siihen mennessä, maailma on muuttunut hieman nykyisestä.

Niina Repo: Jonkin verran [naurua].

Satu Nurmi: Parempaan toivottavasti.

Vesa Taatila: Riski on olemassa, toivottavasti parempaan suuntaan.

Niina Repi: Kyllä.

Vesa Taatila: Itse asiassa, siitä päästään oikeastaan viimeseen isompaan kysymykseen, suomalaisen sivistyksen kehittyminen tulevaisuudessa. Miten te näitte, et mihin se on menossa ja miten me voitais tehdä, että se menis parempaan suuntaan?

Jonne Talonen: No, kaks suuntaa, joko mennään ylös tai alaspäin [naurahdus].

Satu Nurmi: Syklejä.

Vesa Taatila: Joo.

Jonne Talonen: Ja tota, mulla ei oo kristallipalloo, nii mä en osaa sanoo, että koska tietyllä tavalla samaan aikaan, must tuntuu, et ihmiset on tullu tietoisimmaksi tietyistä asioista. Ollaa esimerkiks tietoisia meidän vaikutuksesta, meidän ympäristöön. Mut sit taas samaan aikaan, on eri asia olla tietoinen ja myös toimia sen pohjalta, et se on niinku, se on se ehkä isoin kompastuskivi, mikä nyt, jos ajatellaan vaikka sitä ekologiaa ja miten me kohdataan meidän ympäristö ja toiset ihmiset, et me ollaan tietoisia siitä, että maailma on polarisoitunu, mutta kuinka paljon me ollaan aktiivisesti tehty töitä sen eteen, että se polarisaatio ei ainakaan kiihtyis. Joo, mikä se kysymys olikaan, mä e [hymähdys] -

Vesa Taatila: Millä tavalla saadaan, se menemään parempaan suuntaan, se sivistys? Millä taval tulevaisuuden sukupolvi, sukupolvilla on parempi sivistystilanne?

Jonne Talonen: Kohtaamalla itsensä ja toiset ja ympäristö paremmin.

Vesa Taatila: Hyvä tiivistelmä. Mites Niina?

Niina Repo: Toi toimijuuden korostaminen oli tosi hieno, siis juuri tänään ylioppilaskirjotuksista, hengissä selvinneen poikani kanssa keskustelimme kun hän sanoi tästä ekologisesta tarttumapinnasta, että ei tosiaan se, juuri niinku sanoit, että pelkästään tiedostaa ne vaan, et hän haluaisi nyt siirtyä toiminnan polulle, ja keskustelimme näistä mahdollisuuksista. Ja ne olivat oikein tota mielenkiintosia, eli olen samaa mieltä, eli jonkinlainen toiminnallisuuden arvon nostaminen, korostaminen ja nuorissa näin sitä mielestäni paljon, koska mun mielestä nuoret on melko tiedostavia, hyvinkin sivistyneitä tällä hetkellä. Se menee musta sykleittäin, että mitkä asiat kullonkin on ikään kuin sen sivistyksen polttopisteessä ja nytten tulee olemaan, pitkään varmaan, nää ekologiset kysymykset, koska meillä maapallo makaa niin huolestuttavassa jamassa. Eli se itse asias mun työssäni yliopisto-opettajanakin näkyy, että jossain vaihees tuli paljon luontoon liittyviä ja ilmastoahdistukseen liittyviä tekstejä, esimerkiks toinen asia on siis vaikkapa sukupuolinormien purkaminen. Ne o, ne näkyy nyt, mitkä näkyy sitte taas vähän ajan kuluttua, onko ne samat vai onko ne jo vaihtuneet, niin kaiken tän seuraaminen kiinnostuneena ikään kuin rakentaa tai rakentaa koko ajan sitä meidän Suomea ja meidän sivistystä, mikä oli se kysymys. Se mua on huolestuttanu, että me ollaan annettu hallitustasolla asti, puheen mennään täysin epäsivistyneeks, täysin toisia kunnioittamattomaks ja netti tosiaan vahvistaa sitä, mikä tässäki keskustelus tuli  jo esiin. Ja se pitäis jollain tavalla, pystyy se yleinen ilmapiiri muuttamaan sellaseks, että tätä ei vain sallita. Et tämä ei vain ole ookoo ja se olis must yks semmonen valtavan iso asia, joka sit toisaalta vaikuttais niihin muihinkin asioihin, että vaikka se on vain rumaa puhetta, niin kyl se mun mielestä myös, muuttuu tavallaan toiminnaksi. Elikkä, eli tän tyyppisiä tulee mieleen.

Vesa Taatila: Muuttuu vähintään ajatteluks, mun mielestä.

Niina Repo: Se muuttuu siellä, kyllä se jollain tavalla vähän, mahdollistaakin asioita sit jossain kohdassa.

Vesa Taatila: Kyllä. Mites Satu?

Satu Nurmi: Joo, ainaki se ois tärkeetä, että pystyttäis niihin nuoriin luomaan sitä uskoa, että teissä on potentiaalia ja te löydätte paikkanne maailmassa ja että ei tuu sitä asennetta, että hyödytöntä murehtia, mitään ei voi enää tehdä, että kaikki on menetetty. Et sillä on varmaan tosi suuri rooli sitten millaset ammattilaiset tekee töitä nuorten ja lasten kanssa, et saa sitä uskoa, jos ei sitä tavallaan sitä varmuutta ja uskoo saa kotona, koska se on tietenkin tärkeet, et sitä saa molemmista, mut sit meilläki on kuitenki eri sosioekonomisten taustojen lapsia ja nuoria meijän koulutusjärjestelmässä. Eli varmaan sellanen, et saatais rohkaistua, että nyt nimenomaan pitää toimia ja saada niit mahdollisuuksia toimia.

Niina Repo: Kyllä ja sanoisin vielä sen, ihan viimesenä lauseena, niin tähän, mistä oikeestaan alotin, että kun lapsille ja nuorille näytettäis ne juuret, et mikä on kapitalismin kupla [naurahduksia] ja mikä on aiheuttanut tietyt toimintatavat, joita me pidetään itsestään selvinä. Me ajatellaan, et näin pitää olla, on aina ollu, no ei todellakaan ole ollut. Ja näitä kun purettais, niin sithän ihmiset alkais nähdä niitten kuplien ulkopuolelle ja ymmärtää ne muutkin vaihtoehdot, jolloin se maailma sitten muuttuis.

Jonne Talonen: Joo. Mul tuli tota mieleen tosta, mitä mietin tossa jossain kohtaa, et no mikä on se suurin uhka sivistykselle. Nii, helppo jotenki sellanen, ehkä vähän provokatiivinen ois, tota jatkuvaan kasvuun perustuva markkinatalous ja tota, ja [naurahdus], no ehkä kuitenkin mä sanoisin, että ja sanoisin vielä, että nationalistiset intressit globaalissa maailmassa, mut ehkä näiden molempien taustalla on tietyl tavalla se semmonen, inhimillinen, itsekeskeinen materialismi. Mitä, mistä pitäis ehkä päästä, jollain tavalla pois. Se on, se on uhka sivistykselle.

Vesa Taatila: Aivan loistavia vastauksia, täs on niinku. Mul on kirjotan täällä vaan itselleni muistiin näitä koko aja. Jos mä saisin vielä selvääki, kiitos hienosta keskustelusta, hienoista ajatuksista, sivistyksestä monelta kantilta. Itseni luonnollisesti unohdin esitellä alussa, niin kun [hymähdys] aina asiaan kuuluu, eli otetaan loppuun Vesa Taatila, Turun ammattikorkeakoulun rehtori ja Turun yliopiston, kasvatustieteellisen tiedekunnan neuvottelukunnan puheenjohtaja, sen takia sain tämän kunnian olla keskustelusarjaa avaamassa. Tän keskustelun jälkeen itse asias, mä meen häpeämättömästi kuuntelee Mystistä metsätyömiestä, joka kertoo juuri syväekologisesta ajattelusta, kaukaa 80-luvulta. Suosittelen kaikille tutustumaan Freud Marx Engels & Jungin lyriikkaan tässä kohdassa. Kiitos teille kaikille!

Niina Repo: Kiitos.

Jonne Talonen: Kiitos.

Eeva-Johanna Eloranta:    Haastattelija
Eeva-Maija Niinistö:    Vastaaja 1
Linnea Karlsson:    Vastaaja 2
Vilhelmiina Saharinen:    Vastaaja 3
 

Eeva-Johanna Eloranta: No niin. Tervetuloa kaikille. Me ollaan tänään kokoonnuttu tänne kasvatustieteellisen tiedekunnan EDutu! -podcastiin, tämmöseen monialaiseen podcastii, jossa me keskustellaan aiheesta, miten saadaan heikentyneet oppimistulokset ja lukutaito paranemaan. Eli perusopetuksen oppilaiden kansalliset Pisa-oppimistulokset on laskeneet lähes koko 2000-luvun, ja me pohditaan tänään syitä sille, että mistä tää, mistä tää oikein voi johtua ja miten me voitais saada nää, heikentyneet oppimistulokset muun muas lukutaidossa nousemaan, eli mitä pitäisi tehdä toisin?

Eeva-Johanna Eloranta: Mun nimeni on Eeva-Johanna Eloranta. Mul on ilo toimia tän keskustelun juontajana ja mä toimin myöski täällä kasvatustieteellisessä tiedekunnassa, neuvottelukunnan varapuheenjohtajana, mä oon myöski kansanedustaja ja sivistysvaliokunnan ja tulevaisuusvaliokunnan jäsen. Ja meil on tääl todella hyvät keskustelijat tänään paikalla. Meil on ensikski Eeva-Maija Niinistö. Sä olet Rauman normaalikoulun lehtori, eli toimit luokanopettajana itse, mutta myöski tuolla Rauman opettajankoulutuslaitoksessa opettajaopiskelijoiden ohjaajana, eikö vaan ja sä oot erikoistunu erityisesti lukutaidon opettamiseen. Ja sul on aika paljon vahvaa kokemusta siitä, et miten me voitas vahvistaa sitä lukutaidon opetusta käytännön työssä. Mut mennään näihin sisältöihin sitte myöhemmin, eikö vaan. Ja Linnea Karlsson, sä oot professori. Lääketieteen ja filosofian tohtori, eikö vaan?

Linnea Karlsson: Lääketieteen tohtori.

Eeva-Johanna Eloranta: Joo, aivan. Kyllä. Ja sä oot jo väitöskirjassa käsitelly ja tutkinu nuoruusikästen depressiota. Ja oot myöskin osallistunut muihin tutkimuksiin, jotka liittyy nuorten mielialahäiriöihin ja tota, vuodesta 2010 alkaen, sä oot ollu tossa FinnBrain syntymäkohortin toisena päätutkijana, ja te ootte ollu siellä erityisesti kiinnostuneita siitä, et miten aivot kehittyy ja lapsen stressinsäätely ja tunne-elämä, mitkä tekijät siihen vaikuttaa.

Linnea Karlsson: Joo.

Eeva-Johanna Eloranta: Eli siitä lähtökohdasta, ehkä täälläkin sitte keskustelemassa. Ja sitte Vilhelmiina Saharinen, sä oot neljännen vuoden OKL:n opettaja, luokanopettajaopiskelija ja sä oot myöskin tämmönen järjestöaktiivi. Sä oot Turun luokanopettajan ainejärjestön Opexin varapuheenjohtaja, eikö vaan?

Vilhelmiina Saharinen: Kyllä vaan.

Eeva-Johanna Eloranta: Ja sul on myöski kokemusta käytännön opettajatyöstä, et oot aika paljon tehny sijaisuuksia.

Vilhelmiina Saharinen: Joo.

Eeva-Johanna Eloranta: Ja sulla on vielä tavotteena sitte, jossai vaiheessa erityisopettajan pätevyys, mikä on aika iso tarve tänä päivänä.

Vilhelmiina Saharinen: Kyllä. Toivon mukaan näin.

Eeva-Johanna Eloranta: Näin, hyvä. Mut hei tervetuloa teille kaikille ja mennään sitten miettimään noita meidän kysymyksiä. Eli tosiaan tossa alussa kerroin, nii nää perusopetuksen oppilaiden Pisa-tulokset, Pisa-oppimistulokset, ne on laskeneet lähes koko 2000-luvun, itse asiassa vuodesta 2006 alkaen. Mistä te arvelette asiantuntijoina, et mistä tää johtuu ja mitä syitä sieltä taustalta voi löytyä? Elikkä todellakin, niin heikkojen matematiikan osaajien määrä on noussu 2000-luvun alun seitsemästä prosentista melkein 25 prosenttiin, elikkä joka neljännen matikan taidot on heikkoja. Ja heikkojen lukijoiden osuus, se on kolminkertastunu 2000-luvun alun, seitsemästä prosentista 21,4 prosenttiin eli yli viidennekseen. Ja tän lukutaidon osalta tää muutos on, muutos huonompaan suuntaan on suurempi ku koskaan aikasemmin ja kun me tiedetään, me kaikki tiedetään, että lukutaito on kuitenkin kaiken oppimisen, ja jopa ihan yhteiskunnas toimimisen perusedellytys, niin tällä voi olla todella isoja yhteiskunnallisia vaikutuksia. Mut tosiaan niin, mistä te arvelette, että laskusuhdanne johtuu? Haluutko sä Eeva-Maija alottaa?

Eeva-Maija Niinistö: No, siihen on varmaan monia syitä. On paljon puhuttu, et näistä tukea tarvitsevien oppilaiden määrän noususta, inkluusiosta, kouluis ja luokissa. Ja tuota, must tuntuu, et on niin kun, yhteiskunnas on paljon sellast asiaa, mikä ei oo järjestäytyny sillai, et vanhemmil on kasvatustehtävä myöskin hyvin haasteellinen, niin täs on todella isoi taustatekijöit, et mikä vaikuttaa sit oppilaan oppimiseen ja käyttäytymiseen luokassa.

Eeva-Johanna Eloranta: Entäs sä Vilhelmiina, kun siellä koulussaki oot jo opettamassa niin, mitä sä ajattelet tästä?

Vilhelmiina Saharinen: No samalla linjalla kyllä täysin tästä, että ei oo mikään yks tai kaks asiaa, mitkä tän kaltaista ilmiötä selittää. Et kyl uskon, että nimenomaan tää, digi-aikakausi tai se murros siinä, et ihan ku ihan omaaki koulupolkua mietti, ni ehkä siihen aikalailla omaan yläasteaikaan sijoittuu se, et oikeesti kun ihan suuri harppaus tapahtu tässä, että nykyään lapsilla ja nuorilla on digilaitteit ja niitten paris  vietetään aikaa ihan hurjan paljon, ja samaan aikaan, kirjan ja ylipäätään lukeminen on vähentyny ni. Kyl mä jotenkin aika paljon näkisin, et sillä digilaitteella on osuutta varmasti asiaan. Vaikkakin paljon hyvääki tuoneet, mutta myöskin niitä haittapuolia. Ja varmasti myöskin just, mitä sanoit niin se, jotenkin joku muutos siinä myös kasvattamisessa, semmosta niinku kasvatusnäkökulmissa, mitä ihmisillä on. Nyt ei oo mikään ihan, ehkä helposti vastattava kysymys yksinomaan, että mistä johtuu.

Eeva-Johanna Eloranta: Paljon erilaisia syitä. Entä Linnea, mitä sä ajattelet, et mitä tässä on taustalla?

Linnea Karlsson: Ne on helppo tietysti ensinnäkin olla samaa mielt siittä, että jos tässä olis joku yks, yksinkertanen selitys, niin tää ois jo ratkastu, et sellast tilannet, meil ei valitettavasti varmaankaa oo. Mut mä ehkä halusin kiinnittää huomion tähän polarisaatio, eli tavallaan, että ku Pisa-tuloksista, julkisuudessaki helposti puhutaan just sillai, vähän niinku ryhmätasolla, että Pisa-tulokset ovat heikentyneet tai lukeminen on, lukemisen valmiudet heikentyneet. Mutta tosiasiassa, kun niitä kattoo niitä graafeja ja kuvaajia, niin kyse on nimenomaan polarisaatiosta, eli tavallaan se, sinne on tullu isompi joukko lapsia ja nuoria, joilla taidot ja valmiudet on heikot. Ja se kuilu näiden, hyvin pärjäävien ja hyvin, hyvien oppijoiden tai taitavien oppijoiden ja sitte,  sitten näiden heikkojen, heikommal tasolla valmiuksia olevien lasten välil, nii se on kasvanu.

Ja tää on must semmonen, ehkä semmonen, jota vois vielä enemmän puhua ja sehän on tavallaan tää polarisaatio lasten ja nuorten maailmassa, meijän yhteiskunnas tapahtunu muutenkin ja lapsiperheiden osalta, ja tavallaan semmonen, juurikin niin, et se ei oo yksilön ominaisuus pelkästään, vaan kyse on myös näist yhteiskunnan rakenteista ja tota, ja sillä lailla monella tavalla, tämmösen hyvä ja huono-osaisuuden polarisaatiosta. Joka tota, must se on itse asias se olennainen asia näis Pisa-tuloksissa tai yksi niist olennaisista asioista. Ja sitte se, ehkä toinen yleisteema liittyy just tähän digitalisaatioon. Munkin mielestä, että jos ajattelen sitä, et kuin hallitsemattomasti ja kyseenalaistamatta se on vyöryny, ihan kaikkien ihmisten elämään. Ja tota, sitten se, että kun lasten ja nuorten aivot on vielä kesken kehityksen ja samalla on se, et aivothan tottuu ja sopeutuu monenlaiseen, mutta että sit se, että minkä kustannuksella se tapahtuu se tottuminen sitte siihen digimaailmaan ja missä se digialusta ehkä on hyödyllinen ja missä se on ehkä jopa haitallinen, niin. Sen tyyppist kriittistä tarkastelua, ei käyty. Vaan, se vaan tapahtui ja vyöryi ikään kun tsunamin tavoin.

Eeva-Johanna Eloranta: Aivan. Ne vaan tulivat ja veivät, sekä vapaa-ajan, että oikeestaan joka paikassa. Joo, niin mitä mieltä te ootte siitä, sä Vilhelmiina jo digiasian toitki esille ja Linnea sinä myös. Onko teidän mielestä tää nykyinen digitalisoitunu elämäntapa muuttanut meitä ja etenkin meijän lapsia ja nuoria, kun tosiaan siellä verkossa vietetään entistä enemmän aikaa? Sä oot Linnea puhunu paljon lasten ja nuorten itsesäätelytaidoista ja vuorovaikutustaidoista, oppimisen kannalta, voitko sä vielä syventää tätä lisää? Must tuntuu, et tää on semmonen näkökulma, mikä ei oo aikasemmin ehkä tullu kovin paljon esille.

Linnea Karlsson: Joo, eli jos miettii aivojen kehitykseen, aivojen kehityksellisiä tarpeita, niin (nämä) välitön vastavuoronen vuorovaikutus on ihmiseläimelle välttämätöntä, jotta me, jotta siis opitaan taitoja, kielenkehitystä, kommunikaatiota. Koko aivojen kehitys lepää sen varassa, että toimitaan siin ihmislaumassa. Ja se on aivoille välttämätön ärsyke, se välitön vuorovaikutus ja siinä erityisesti semmoset elementit, kun tota katsekontakti ja vastavuoroset tunneviestien välittämiset, missä myös opitaan sitten sitä, niitä taitoja, valmiuksia. Nyt sit tää itsesäätely on tämmönen käsite, joka tarkottaa siis sitä, että ihminen pystyy joustavasti tilanteen mukaan sopeuttamaan omaa ajatteluaa, impulssikontrollia, tunne-elämän toimintaa. Ja itsesäätely on yks keskeinen asia, esimerkiks tarkkaavuuden säätelyssä tai keskittymiskyvyssä tai tämmösessä ponnistelussa, jossa ei tuu samantien palkintoa ja niin edellee. Ja nyt jos miettii, vaikka pitkän tekstin lukemista, ja niin tavallaan se vaatii, näitä kaikkia tähän, tämmösiä korkeempia aivotoimintoja ikäänku.

Ja nyt tiedetään tutkimusten perusteella, et nää digilaitteet, niin ne ei oo välttämättömiä näiden itsesäätelytaitojen oppimisen kannalta. Voi olla, et niistä ei oo haittaakaan, voi olla, et ne on viihdyttäviä. Voi olla näin, mut joka tapaus aivot ei tarvi sitä sykettä, mut sen sijaan aivot tarvii tätä välitöntä vuorovaikutusta. Ja nyt sit se, et jos se salaa nää digilaitteet, salaa meiltä itseltämme, vie sen kaiken ajan siitä päivästä, ihan et minuutteina, tunteina, aivot ei saa tarpeeksi sitä välttämätöntä ärsykettä, vaan tulee tätä ei välttämätöntä ärsykettä, niin sillon tavallaan se, nää keskittymisen ja tarkkaavaisuuden ja ponnistelun ja tämmösen motivoitumisen taidot aivoista, niin saattaa jäädä kehittymättömiks tai kehittyä heikosti. Ja tää on semmonen asia, et mä aattelen, että se pitäis ymmärtää, et sä välitön vuorovaikutus on se, mikä tarvitaan aina, ja sit meil on erilaisia apuvälineitä. On ne sitte pedagogisia tekniikoita, jota opetellaan OKL:ssä tai sitte se on joku digilaite, josta voi oikeesti olla hyötyyki jossain kohas.

Eeva-Johanna Eloranta: Totta. Se on, se on juurikin näin. Mitä mieltä sä oot Vilhelmiina tästä mitä Linnea sanoi?

Vilhelmiina Saharinen: Jotenki, [10:29, päällekkäistä puhetta] ku heti lähti tätä itsesäätelyn teemaa miettimään ni, itsesäätely ei oo mikään ihan helposti opittua taitoa, se  kehittyy jatkuvasti ja iteki pystyy koko ajan opettelemaan, et me just puhuttiin myös seminaarissa oikeestaan tästä, että jos tällee ihan nuorena aikuisenakin niin, on oikeest varsin haastavaa välillä itsesäädellä sitä, sen digilaitteen käyttöä. Ja kävi ilmi, et meillä monella on tapana ihan vaikka ku pitäs opiskella jotain juttua, ni viedään puhelin toiseen huoneeseen. Ja sitten, no yleensä onnistui sitte pysymään se siellä, mut ei siltikkään välttämättä helppoa aina oo, pitää se siel toises huoneessa.

Jos miettii jotain vaik alakouluikäsiä lapsia, miten heillä vois olla, niin vahva se itsesäätelytaito siitä, et pystyy viemään ja laittaa sen puhelimen pois, ja olla kattomatta siihen, et jos siihen ei tuu sitä, aikuiselta sitä kannustusta siihen, säätelyyn ja vähän sitä jonkinlaista pakkoakin, niin kyllä se hyvin koukuttava on se, ja moneen vaikuttaa. Ja jotenkin, ehkä just sit se ku enemmä ollaan siellä digilaitteilla ja somessa ja pelataan, sitähän paljon tehää, et pelataan pleikkaria sun muuta. Sit se jää se vuorovaikutus vähäsemmaks, ni kyl se, sanoisin, et näkyy kouluissa oppilailla, et jos itsesäätelyy miettii, niin aika vahvaa semmost, vaan vahvoja tunnepurkauksia tulee ja niin kun, siis helposti jotain ristiriitoja ja pienistäki asioist sit jotenki, oon miettiny, et onko pelimaailma jossain määrin, et välil tuntuu, et siirtyy ehkä ihan siihen, lasten arkiseenki vuorovaikutukseen. Jotenki semmonen somesta tuttu, töksäyttelykulttuuri ja semmonen, näitä oon ainaki ite pohtinu.

Eeva-Johanna Eloranta: Joo. Entäs Eeva-Maija, siinä sulla on pitkä historia, sä oot nähny eri luvuilla syntyneitä, lapsia, nuoria kouluissa. Onko ne erilaisia?

Eeva-Maija Niinistö: [12:15, päällekkäistä puhetta] Joo, kyllä. Mun mielest on just muuttunu siihe mieles, et (--) [12:17] ja se on tää pelimaailma-asia, ni töksäytetään asioita. Semmoset hyvät tavat, mikä on ihan inhimillistä ja ihmisille kuuluvaa, eli ne unohtuu, et just nämä peliroolit voi tulla liikaa, fakta ja fiktio sekottuu, mitä pienempi lapsi kyseessä. Ja toi oli must mielenkiintonen, ku Linnea sano just sitä, et vuorovaikutuksen tärkeyttä, ja sitä mä aattelen, et ku on kuitenki sitä digilaitet niin paljon, niin aivothan kuormittuu. Ni eihän ne, just nää perusasiat niitten asioitten oppiminen, on sit, vaikse ei yleensä olis, nii mut siin tapaukses kuitenki ylitsevuotavan vaikeeta mahdollisest, vaikkei se oliskaan etenkään niin kun, vaatis ponnisteluu muuten sieltä oppilaalta, ihmiseltä.

Eeva-Johanna Eloranta: Joo, Linnea sä halusit lisätä tähän?

Linnea Karlsson: Niin, mä voisin jatkaa tästä vielä, et sitte jos miettii sitä koulumaailmaa, niin siellähän sen opettajan kanssa ja sen ryhmän kanssa, se välinen vuorovaikutus, niin se on se tärkein säätelyelementti. Ja nyt sitte, jos se vuorovaikutus, esimerkiks opettajan kanssa katkeilee tarpeettomasti ja ennakoimattomasti, sen takia kun siihen tulee tavallaan ne laitteet vähän niinku väliin, myös opetuksessa. Et tavallaan, et jos miettii opetustilanteessa, se myös se vuorovaikutustilanne on se, se on niinku se infrastruktuuri ihan ne, tekniikat pitäis saada laitettua, mut sit se digilaite onki helposti semmonen, et se tulee myös siihen vuorovaikutussuhteeseen väliin. Ja taas tutkimuksist tiedetään, et tämmönen ennakoimattomasti katkeileva vuorovaikutus on semmonen, et se häiritsee sitä itsesäätelyn kehittymistä. Ja sit taas riittävän ennakoitava vuorovaikutus tukee itsesäätelyn kehittymistä. Ja sit jos meillä on lapsi, jolla on ehkä tuen tarvetta siinä itsesäätelytaitojen kehittymisessä ja sekä, sitte siel koulussa myös on se tilanne, et se katkeilee ja on semmosta, tavallaan tahattomasti levotonta se vuorovaikutuskonteksti jotenkin, niin se voi olla myös semmonen asia, et sit siittä ei saa tavallaan irti siitä opettajan ammattitaidosta myöskään sellasta, missä voitas auttaa.

Eeva-Maija Niinistö: Joo, se on, se on juuri näin, et se katkeilevuus. Kyl sen niinku huomaan itse, tuol luokkatilantees ni, kyl se haittaa. Nimenomaan haluaisin sen intensiivijakson edes siihen uuden asian opettamiseen, mut monet asiat sitä just, tekee tätä katkeilua ja tota noin. Ja lapset on must tottunu siihen nimenomaan, et koko aikaa, pienissä osissa, hirveän pienissä osissa. Se on niin pirstaleista sit se tieto, että sit taas sen kokoaminen yhdeks kokonaisuudeks, on aika vaativaa, mitä pienempi lapsi on, niin sitä hankalampaa tietenkin. Et siin on tämmösiä, monenlaisia pedagogisia haasteita.

Eeva-Johanna Eloranta: Joo. Sen verran vielä tästä kysyisin, et onko se nyt, esimerkiksi näkyykö se itsesäätelytaitojen heikkeys, heikentyminen myöskin siinä, et ku jotku oppilas häiritsee tunnilla ja heitä pitää ohjata, et hei nyt istu paikallasi ja keskity ja muuta, niin onko se myöskin tätä, että tota, kun se itsesäätelytaito ei oo kehittyny, nii ei jaksata olla siel tunnilla, ja sit tulee niit keskeytyksiä sit, siitä tulee tää mitä kerroit niin?

Linnea Karlsson: Joo, se on yks tämmönen piirre [15:24, päällekkäistä puhetta], että juuri tää tarkkaavuuden ja keskittymiskyvyn säätely on yks osa tavallaan sitä, et  se itsesääntely on oikeestaan laaja käsite, johon liittyy paljon myös ihan temperamenttitekijöitä ja muuta, mut se tiedetään myös, et sitä itsesäätelyä nimenomaan voidaan tukea, et se ei oo semmonen asia, että syntyy jonkun tietyn itsesäätelykapasiteetin kanssa ja sitte se on siinä. Vaan se on nimenomaan semmonen asia, jonka tukeminen on ja kehittäminen on mahdollista, mut se kehittäminen ja tukeminen tapahtuu vuorovaikutussuhteissa, ei meil ei oo mitään muuta niin tehokasta välinettä siihen itsesäätelytaitojen tukemiseen, kuin välitön vuorovaikutus.

Eeva-Johanna Eloranta: Aivan. Eli kahden ihmisen, vanhemman ja lapsen välillä ja kouluyhteisössä ja näin, ja jos se kännykkä vie aina sen huomion, et mä olenki vuorovaikutussuhteessa vaan sen kanssa, sillon niit tilanteit ei oo tarpeeks ja sillon se itsesäätelytaito ei kehity, ja sillon tulee häirintää tunnilla ja sillon, tätä kaikkea, näin. Hyvä.

Eeva-Maija Niinistö: (Siinä) semmosen -

Eeva-Johanna Eloranta: Joo, sano vaan.

Eeva-Maija Niinistö: - tämmönen luonteva vuorovaikutus, katsotaan silmiin ja olla keskusteluyhteydessä, ni se tuntuu sit luonnottomalta. Et on totuttu sit, et kännykän katselu on semmonen, ja mikä on se perus elementti. Ja tota, sit ihmisen kohtaaminen on vähän vaikeempaa ja haastavampaa. Mää, luokassa, mä olen muutaman vuoden jo olettanut ja odottanut, et katsotaan silmiin aina kun keskustellaan ja se on ollu ihan opetettava asia.

Eeva-Johanna Eloranta: Joo ja varmasti yks, onko yks tärkee asia millä sitä itsesäätelytaitoo voidaan kehittää, et opetellaan katsomaan silmiin?

Linnea Karlsson: Joo, siis se tiedetään, et katsekontakti on yks tämmönen ihan aivojen kannalta välttämätön ärsyke, et se on semmonen -

Eeva-Johanna Eloranta: Et se mun tieto menee perille ja pystyy sitä säätelemään. Hyvä. No sit on tää iänikuinen ryhmäkoko-keskustelu. Monet opettajat toivovat sitä, että voitas päästä pienempiin ryhmäkokoihin, nii pystyttäis oppilaita ohjaamaan paremmin, mutta meil on kuitenki Suomessa OECD-maissa, maiden, kun he muihin OECD-maihin vertaa, niin meillä on kuitenki pienemmät ryhmäkoot, et meil on keskimääri 19.9 oppilaan ryhmät, ja se on pysyny vuostuhannen alusta saakka suurin piirtein samana. Niin minkä takii tää ryhmäkoko ei oo enää riittävä, tosiaan OECD-maissa se on, siel on korkeempia, meil on noin 20, niin miksei se riitä, johtuuko se juuriki siitä, että oppilaat eivät enää pysty säätelemään (itseisiään), me muistetaan kaikki näitä keskusteluita, ku oli 40:kin oppilasta luokassa ja 30, ja ei ollu mitään ongelmaa, mutta miksi nyt ei 20 riitä?

Eeva-Maija Niinistö: Joo. Just tää, eriytävä, mä sanoin, et just, et inkluusio ei oo mikään semmonen asia, mutta tota. Mutta siel vaan on, niin kovasti näitä tukea tarvitsevia samanaikaisesti, että ne, joo opettajan homma on se, että eriytetään siellä luokan sisällä erilaiset ryhmiin, jotta se informaatio tulee kaikille saaduks ja pääsevät hommiin, et siin on enemmän työtä, mitä aikasemmin. Mut en mä sano, et opettaja tarvitsee mitään hirveen isoa määrää koulunkäynninohjaajia siihen ympärilleen. Sekin sit pirstaloituu. Se asia, että mut siin vaatii suunnitteluun enemmän aikaa.

Eeva-Johanna Eloranta: Joo, elikkä mieluummin, sanoisitko niin, et mieluummin pienempi luokkakoko ku se, että olis just esimerkiks niit koulunkäynninohjaajii niillä? Et näkisit, et se ois tärkeempi? Et se on, nii, joo sano vaan.

Eeva-Maija Niinistö: Ei, mutta mähän on, et nyt ettei auta valitel, et lapsii on liikaa, ku miulle (syntyvät) [naurua] (--) [18:51], kohta niitä on aika pienet luokat kyllä, mut -

Linnea Karlsson: (-) se joutuu muute.

Eeva-Maija Niinistö: Nii-i [naurua]!

Eeva-Johanna Eloranta: Entä Vilhelmiina, mitä sä mietit tästä luokkakoosta, ku oot nyt päässy jo opettamaankin, niin miltä se nyt noin 20 tuntuu?

Vilhelmiina Saharinen: Paljon tuntuu, et kyl noissa hajontaa ja vaihtelua on, et [19:11, päällekkäistä puhetta] oon kyl nähny 15:n oppilaan luokkia ja 30:n oppilaan, vaikka ykkösluokkiakin. Ja totta kai se 20, se keskimääränen, mutta se mikä näkyy luokissa, vähän luokassa ku luokassa, et sitä aikuista tarvitaan ihan hirveesti, et joskus ihan on aikuista vaan siihen, et joku ois siinä vieressä, hiukan ohjais sitä toimintaa tai ylipäätään aikuisen kanssa haluis keskustella ja kertoa kauheesti kaikkia asioita, ja totta kai sitten on myös näissä oppimisessa, kuten vaikka lukutaidossa ja matikassa ja tälläsessä, ylipäätään se aikuisen tarve on mun mielest semmonen mikä näkyy. Ja sitten jos siellä on vaikka itekseen 25:n oppilaan kanssa, niin kyl siin sit vähän semmonen riittämättömyyden tunne meinaa ajoittain tulla.

Eeva-Johanna Eloranta: Joo. Entäs Linnea?

Linnea Karlsson: Joo, mä huomaan, et mul ei oo ehkä niin täsmällistä kommenttia just tähän ryhmäkoko-asiaan sinänsä muuta ku, et toki se on mielekästä, et ne on järkevän kokosia, mutta samaa mä oon ajatellu, et se ei välttämättä oo aina tai et taas kerran, se ei oo se yks helppo ratkasu, et meil on vaan pienet ryhmät. Ja sitä mä oon miettiny aika paljon, että miten koulut on osa tätä yhteiskuntaa, et tavallaan et se, että jos koko muu maailma on aika levotonta humppaa [naurahdus] ja koulu on osa sitä maailmaa, niin tavallaan sit se, että voiks se vaan jotenkin myös vähän heijastella sitte sitä tilannet, et me jotenki, et mite kaikki sais jotenkin läpileikaten yhteiskunnas ymmärrettyä sen, että tavallaan sitä välitöntä vuorovaikutusta pitää priorisoida niihin rakenteisiin ja tavallaa, et jos sen lapsen elämä muutenkin ois sit vähän, jotenki sellast rauhallisempaa ja paremman säädeltyä, ni sit jotenkin se 20 oppilasta ryhmässä, ei ois nii iso ongelma.

Sit on tietty tää, myös tää inkluusioasia, jossa me niinku, en ota siihenkään nyt tässä puutteellisilla tiedoilla kantaa muuten, mut et se, että tavallaan se lasten yksilölliset tarpeet, niin ne on tietty välttämätöntä huomioida, mut sitten myös esims tämmönen asia, ku resilienssi, niin eli tämmönen sitkeys tai vastustuskyky erilaisia vastoinkäymisiä kohtaan ja muuta, niin jotenkin halusin kiinnittää myös huomion siihen, et sekään ei oo yksilön ominaisuus pelkästään, vaan se liittyy myös siihen, et mimmonen se ympäristö on, et mitä asioita se lapsi pystyy siit ympäristöst hyödyntämään. Et monta kertaa näis keskusteluis mennään must, pysytään liian paljon vain siinä yksilötasolla tai ehkä maksimissaan perhetasolla sillä lailla, et mikä on se just, ne on tärkeitä tasoja. Mut se, että me kaikki toimitaan sit siel laajemmas kontekstissa ja jotenkin se, et mitä se koululuokkaki heijastelee. Ja, et ratkasut näihin kaikkiin koulussa ilmeneviin asioihin ei oo välttämättä koulun ratkasuja.

Eeva-Johanna Eloranta: Aivan.

Eeva-Maija Niinistö: Saanko mä sanoo tohon viel -

Eeva-Johanne Eloranta: Joo!

Eeva-Maija Niinistö: - tohon resilienssiin. Niin siinä ei musta tota, et se on totta, et me ollaan sosiaalisia, meijän pitäs ryhmässä kasvaa ja kehittää niit taitoja. Et tämäki just, et ei hetikö, jos on hirveän pieni ryhmä ja kauheest aikuisii ympärillä, ni se varmaan ei oo se asia mihin pyritään, et napsauttamalla sormia välittömästi palvelu toimii, vaan just sitä sitkeyttä ja yritteliäisyyttä ja tälläsii asioitani, harjannetaan.

Eeva-Johanna Eloranta: Joo, sitte lyhyesti tohon tuen tarpeeseen, elikkä todellakin niin, oppilaiden tuen tarve tuntuu olevan jatkuvas kasvussa ja erityistä tai tehostettua tukea saavat tällä hetkellä noin neljännes oppilaista, elikkä se on kasvanu sieltä vuostuhannen alun viidestä prosentista voimakkaasti. Onko nää samat syyt, mitä me ollaan täs keskusteltu just, esims tää itsesäätelyn heikentyminen ja se, et se erilaista tuen tarvetta ilmenee, niin onko se, onko se, se syy vai mistä se johtuu, et se tuen tarve on niin paljon kasvanu? Ja miten se vaikuttaa sinne oppimistuloksiin ja ylipäätään sinne koulun arkeen? Kuka haluu, vastata?

Eeva-Maija Niinistö: No mä voin sanoo muutaman asian. Nyt mulla, ääni ku kestää nii, hyvin menee. Tuota, et vähän, sen voi aatella näinki, että välil tuntuu, että diagnoosin saaminen on semmonen, mitä nyt jokainen haluu jonkun näkösen diagnoosin. Ja mä tiedä sitten, että rauhoittaako se mitään, vieks se asioita eteenpäin, on ihan hyvä tietenki, että asioita otetaan ja puututaan, mutta ei siin kävis niin, et sit voidaan olla tumput suorana, et mul on sellanen diagnoosi, niin sit mä en niinku, ei mun tartte sitä kärsivällisyyttä ja -

Eeva-Johanna Eloranta: Nii, että ehkä ei ponnistella sitte?

Eeva-Maija Niinistö: Just tämä.

Eeva-Johanna Eloranta: Vaan niinku aatellaan nii, et mutku mulla on tää nii en mä voikkaan -

Eeva-Maija Niinistö: Joo, että sillon se on [23:38, päällekkäistä puhetta] vaarallinen asia. Muuten jos siinä sit saa tarvittavat avut, niin sehä on upee juttu ja se vie asioita eteenpäin ja ihmistä eteenpäin. Mut tämmönen, sitkeys. On semmonen asia ja perusasioitten oppiminen on ihan ehdottoman tärkeää. Ja se on se, se on semmonen asia, mihin tota, koulussa on kyllä, välil tulee semmonen olo, et onko meillä liian kiire ja minne meillä on kiire, että mun mielestä oppimisrauhaa perusasioihin, jopa kertaamiseen, ne on ihan semmosii, koska ne kun menee hyvin ja ne opitaan, ni sehän vaikuttaa syrjäytymiseen ja siinä on hyvin monet tota, syyt sitten, mitkä suojaa lasta ja joo. Mut siis tämmönen opetussuunnitelma antaa meille siellä ohjeita ja vinkkejä rauhalliseen oppimistilanteisiin ja tälläsii, mutta monta kertaa tulee sellanen kiire ja tätä, tota, ja sit on sillain, nii et mitä täst opittiin nytte? Et paljon tapahtui kaikki, mut mikä se asia mitä mä opetin ja opin?

Eeva-Johanna Eloranta: Aivan, entä Vilhelmiina, mitä sul tulee täst mieleen, mennäänkö seuraavaks keskustelee tost lukutaidost, niin koitetaan perehtyy siihen sit vielä syvemmin, mut mitä, tuleeks sul tästä, et miksi tuen tarve vaan kasvaa ja miten se vaikuttaa siellä koulussa?

Vilhelmiina Saharinen: Ehkä vielä vähän noihin diagnoosiasioihin, niitä ku paljon nykyään lapset saavat, niin varmaan usein se vaan vähän tuntuu olevan edellytys, et niinku sitä tukea ja sellasta lisäystä saa sit siinä vaiheessa ku on se diagnoosi, mikä sit ehkä on semmonen, et ois tietenki hyvä asia, et sitä tukee, sais muuten jotenki pystyttäis sitä tarjoamaan siellä kouluissa. Mut se, että minkä takia se 25 prosenttia, kun saa tämmöstä toteutustukee, nii se on kyl valtavan iso prosentti. Et sitä nyt on noissa opinnoissaki pohdittu, että mistä se tulee, et onks se jotenki se kouluympäristö, et onks siellä joku semmosta, mikä sitte tekee sellasta, et niiten lasten on siellä vaikea, niinku keskittyä ja pärjätä vai mistä tavallaan se asia on lähtösin. Mut kyl tuen tarvetta on ja se näkyy paljon, hyvinkin monella tavalla.

Eeva-Johanna Eloranta: Joo. Entäs sit Linnea, mitä sä aattelet tästä ja voiko olla niin, että tää neljäsosa on noussu, tuentarpeisten määrä niin, voiko ollakin isosti kysymys vaan siitä, et se itsesäätelytaito ei oo kehittyny?

Linnea Karlsson: Kyl mä aattelen näin, et jos nyt oikein haluu yksinkertaistaa, ni on mahdollista, et näin on ja just se, et nää meijän kasvuympäristöt, koulu, mut myös muut ihmisten kasvuympäristöt on se, on tällä hetkel semmosii, et siel ei oo riittävästi niit elementtejä mitkä tukee sitä itsesäätelyä, ja sit tavallaan tulee enemmän kun olis tarpeellista, niin niitä ihmisiä, jollon sit vaikeuksia sen itsesäätely ja oman toiminnan ohjauksen kanssa, mut mä ehkä nostasin tähän sit viel näist stressin säätelyjärjestelmät, koska mä aattelen, että tavallaan täs tuen tarpees varsinki sit ku mennään tota, ylempiin koulutusasteisiin ja kouluasteisiin ylipäänsä, niin tota. Tavallaan mä nään siinä vähän kaks ryhmää, että tota, yks porukka on ehkä semmonen, joka ei oo joutunu tai tottunu, ikään ku tarpeeksi ponnistelemaan, jollon se stressin säätelyjärjestelmä ei oo saanu tarpeeks oikeanlaista harjotusta, eli stressin säätelyjärjestelmä on vähän niinku hauis, sitä pitää vähän treenata, sillee sopivalla tavalla, ja sitte jos ei niin kun, ne aivot ei totu siihen ponnisteluun tai semmoseen, myös niihin stressin, stressaavia kokemuksia, niistä selviytymiseen. Niin tota, sit se tavallaan, se resilienssi jää heikoks.

No, sit meil on toisessa päässä ne lapset, joille kasaantuu ihan valtavasti, ihan liikaa sitä kuormitusta ja stressiä ja esimerkiks nytte ajankohtases keskustelussa ollu vaikka tota lapsiperheköyhyyden lisääntyminen, tiedetään, et köyhyys perheessä aiheuttaa lapselle tämmöstä toksista stressiä, eli terveydelle haitallista stressiä. Ja sit erityisesti näitten kuormitustekijöiden kasaantuminen on osalla lapsista sitte, et he todella joutuu ponnistelemaan, et he joutuu ponnistelee liikaa niin, et se kaatuu se systeemi sen takia ja eli tässäkin on tavallaan tämmöstä polarisaatioo, et niit tuen tarvitsijoita on vähän niinku, ne ei oo kaikki samanlaisia.

Eeva-Johanna Eloranta: Elikkä toisella on ollu aivan liikaa stressiä elämässään, elinolosuhteista riippuen ja toisil, ovat kasvaneet niin sanotusti pumpulissa, eikä oo kauheesti mitään tarvinnut, et oltaan vaan voitu pelata ja olla puhelimella, ja isi ja äiti on curlingannu kaikki muut, ja sit ku ongelma, ni sit. Joo, elikkä on tavallaan polarisaatiota myöski tässä mielessä ja tosiaan, tossa jäi sanomatta, et tosiaan niin, moni jännää, et ku me ollaan aikasemmin 2000-luvun alussa aina oltu ilosii siit, et meidän Pisassa ei näy kotitaustan erot, mut nythän tosiaan kahdessa viime mittauksessa, ni sosioekonominen tausta on tullu ensikertaa näkyviimme oppimistuloksissa, ja tää on todellaki kyllä asia, mihin pitää kiinnittää huomiota, esimerkiks tän toksisen stressin näkökulmast, minkä toit äske esille.

Linnea Karlsson: Ja must tää on, ihan yks keskeisimmist tuloksist koko tässä Pisa-asiassa. Nimenomaan suomalaises koulujärjestelmäs, juuri tää kotitaustan näkyminen kielteises mieles, [28:50, päällekkäistä puhetta] se on must se mistä pitäis tulla ne otsikot ja käykö -

Eeva-Maija Niinistö: Sitä ei ollu ennen.

Linnea Karlsson: Joo.

Eeva-Maija Niinistö: Niin. Et ku me oltiin ylpeitä siitä, et meillä ei sitte näy, et meillä kaikki saa, kaikilla yhtä hyvä, niin nyt ei oo enää.

Linnea Karlsson: Joo ja se on, se on niinku mun, se pitäs olla se pääotsikko.

Eeva-Johanna Eloranta: Aivan.

Eeva-Maija Niinistö: Mut se on jännä, sitä ei oo kyl mitenkään huomioitu näin.

Linnea Karlsson: Joo, mä luulen, mä kävin läpi ne Pisa-tulokset täs itse asias yhteen toiseen tilaisuuteen ja tää oli semmonen, joka pisti todella silmää.

Eeva-Johanna Eloranta: Joo. Hyvä, mut hei mennään nyt viel siihen lukutaitoon, mikä on tosiaan keskeinen oppimiselle ja koko myöhemmälle elämälle, ja tosiaan yks  syy on tietenkin varmaan se, että lasten ja nuorten lukeminen on vähentynyt ja on tietenkin selvää, et lukutaito ei kehity, jos et lue. Ja mä tossa, tota noin niin, sain tuolt opetushallituksest noit lukemia, ni 80-luvun lopulla nuoret luki noin 50 minuuttia päivässä, mut nyt 2020-luvulla enää 17 minuuttia. Elikkä, miten me ensiski saatas ne lapset ja nuoret lukemaan, pitäskö siel antaa lukuläksyi joka päivä? Äidinkieles on niin paljon sisältöjä, et onko siel sitä peruslukemista tarpeeks? Pitäskö olla jotai lukuvälitunteja? Onks meil tarpeeks aikaa lukutaidon opetteluu ja harjotteluun siellä opseissa? Onks jotain uudenlaist pedagogiikkaa, mitä tarvittais? Tarvitaanks me jotain semmosii tsekkauspisteitä, et voitais kattoo, et onks nyt tarpeeks hyvä taito, et voit päästä eteenpäin. Et mitä Eeva-Maija sä oot juuriki tähän perehtyny, niin anna nyt tulla [naurua]!

Eeva-Maija Niinistö:  Täältä pesee. Ei. Joo, tässäkin taas monta asiaa, mutta me sanotaan näin, et lapsen lukuinnon herättämisen, niin tärkeä asia olis se, et hän sais valita luettavansa. Siitä lähtis liikkeelle, et ei anneta nyt tämän, kaunokirjallisuudellinen teos on hyvin tärkeä ja luet tämän. Ja se pitää lukea loppuun saakka, et jos sua, et ei kiinnosta se alku niin luet vaan, et siel semmost oli joskus aikasemmin opetettu, mut nyt on se just nimenomaan, et sit säilyis se motivaatio, et olis. Ja tietenkin, tähän vaikuttaa myöskin vanhempien malli, jos kotona ei lueta, niin ei se lukeminen ole mitään sellasta tavallista ja ihmiselle tyypillistä, vaan se on jotain outoa ja siel, siihen taas on opetteluu, et miten tota, kirja tehdään kiinnostavaksi.

Ja mitä täs aatellaa erilaist pedagogiikkaa, niin ei mitään sirkustemppuja, vaan juuri tämä, et voitais esitellä kylläkin erilaisia kirjoja, ja nyt on ihanastiki ruvettu tekemään kirjoja noille pojille, jotka oli semmonen murheellinen asia, et ne ei lukenut, nii nyt on heiätki huomioitu. Ja se on mun mielestä tosi hieno asia. Ja lukemista sopivassa määrin, et mun mielestä ihan hirveen hyvä olis semmonen lukutunti joka viikko, kouluissa ja nimenomaan lukutunti, ettei mikään viis tai kymmenen minuuttii. Koska siin tulee taas tämä pätkittäisyys ja pirstaleisuus, kun sä tai otat kirjan, sä syvennyt, sä otat hyvän paikan, nautit siitä, et siit tulee sellanen positiivinen kokemus. Se tekee hyvää aivoille ja kaikelle, emotionaalisesti. Et semmonen, sitte kasvatettais sellasta, et tulis sellane olo, et nyt oikein odotetaan sitä lukemista. Mitäs muuta siin oli?

Eeva-Johanna Eloranta: No, mut antaa Vilhelmiinalle [32:15, päällekkäistä puhetta] oven auki jatkaa, mitä sä aattelet, et miten saadaan -

Vilhelmiina Saharinen: Erittäin tärkee just tää mieleinen lukeminen ja tavallaan omalla tasolla sopivaa lukemista. Ja muuten tota lukuintoo, sitä mä oon paljon miettinyt kun, no vaikka tossa eräitten kolmasluokkalaisten kaa olin kirjastossa. Ja siellä oli semmosia poikia, jotka oli tota, lukeneet ihan valtavasti kaikkee ja sitte he (oli), et heille ei kelpaa mikään alle 200-sivunen kirja, et he haluu haasteita ja he on lukeneet jo kohta kaiken, sit oikeesti ku miettii taas tilastojen valos, nii todennäkösesti vaikka ku kattoo seiskaluokalla, niin eihän he välttämät enää lue paljoa mitään.

Et jotaki siin tavallaa, se lukuinto vielä ehkä on siinä ykkös-kakkos-kolmosella, mut sit jotain tapahtuu, et jotenki sitä ois hirveen hyvä, niinku pystyis siellä estämään, et pitää jolla, jotenki sitä lukuläksyä ja lukemista, niin myöskin ehkä sen ykkös-, kakkosluokkien jälkeenki, et se jatkuu läpi sen koko alakoulun. Ja jotenkin se luku, kyllähän lukuläksyjä annetaan, mut jotenki sit huolehtii siitä, että niitä myöskin luetaan ja innostaa lukemaan niitä. Ja ihan siis kyl toi lukutuntikäytäntö vois olla, miksei koko peruskoulunki ajan käytössä, et oikeesti olis se hetki, et otat sen kirjan rauhassa käteen ja otat mukavan paikan ja, et ois semmone mukava asia eikä semmonen pakko, et jotenki jossain kohti siitä tulee monille oppilaille semmonen pakkoasia, jostain syystä.

Eeva-Johanna Eloranta: Joo, entä Linnea, minkä takii digi on koukuttavampaa aivoille, kun kirja?

Linnea Karlsson: Nii! Se, itse asias mää just aattelin, et mä katon tätä just siit näkökulmasta, et niit kilpailevia toimintoja on liikaa, että tavallaan se semmonen nopean palkinnon, nopean tempon tekeminen vaan vie helpommin voiton siitä hitaammasta lukemisesta, pitkän tekstin prosessoinnista, vaikka se olis ihan mielenkiintostaki ja kivaaki, mut se on niinku, se kaappaa siis. Näitähän on niin kun, valtavasti taloudellista ja älyllistä kapasiteettia käytetään siihen, että nää digialustat saadaan mahdollisimman koukuttaviksi. Ja siel on valtavat resurssit, niin kun maailmassa, kulutetaan siihen, et miten vaan ne sais mahdollisimman koukuttaviksi.

Ja sitten tota tämmönen nopea palkinto, nopee selailu, siis sitähän tekee aikuisetkin nykyään paljon, eli mut aikuisten aivoissa on vaan semmonen etu, että ne on ehkä saanu kasvaa alunperin rauhassa ja ne on vaikka oppinu siihen, että se lukeminenkin on ihan mieluisaa tekemistä. Mut sit jos se tulee se kilpailevaa riippuvuus tai tämmönen, ei nyt riippuvuutta aiheuttava, mut semmonen, nopeamman palkinnon tekeminen siihen, niihin kehittyviin aivoihin, ne ei ehdi oppimaan, ne ei ehdi saamaan siit lukemisest sitä palkintoa. Ja vaik ne kirjat ois ihan kiinnostavia, ne tarinat ihan hauskoja, ni se on vaan tekemisenä jotenki semmosta, että se pitkäjänteisyys ei ikinä ehdi syttyä siihen, kun tota, nää tämmöset nopean tempon jutut on vaan niin vallitsevia. Jotenkin näin mä sen nään.

Eeva-Johanna Eloranta: Hyvä, mut hei sit ollaan viimesen kysymyksen äärellä. Mä pyytäisin, että te vielä tiivistäisitte, että mitä meidän pitäs tehdä toisin tai muuttaa, jotta me saadaan se lukutaito ja nää muut oppimistulokset nousuun ja ehkä vielä Vilhelmiinalle se, että saatko sä nyt opettajaopiskelijana niitä oikeita taitoja, kun nää lapset ja nuoret on nyt vähän erilaisia, että tota, pitäskö siellä OKL:n puolella muuttaa jotain? Jos sä vaikka alotat. Ja teille muille, ja sulle myöski, et mitkä ne on ne asiat viel tiivistettynä?

Vilhelmiina Saharinen: Joo, mä voin alottaa tästä opettajankoulutuskysymyksestä ja sitten vielä sen muun koonnin, mutta nyt meil on kyllä just opettajankoulutukseni opsi taas vaihtumassa ja uskon, että sinne muutoksia on tulossa, just tähän suuntaan, mitä opiskelijat on toivonut, että kyllä ollaa toivomuksia, aktiivisesti esitetty. Ja, ehkä jos nyt tuoho lukutaidon opetukseen, niin siihen mun mielest vois enemmän käyttää aikaa, et paljon me käydään sellasia asioita äidinkielen kursseilla, että mitä vaikka jotain draamaa ja kaikkee tämmöst toiminnallista voitas tehdä, mut tarve on kumminkin sille, että saadaan se lukutaito vahvaks ja et siihen vois mun mielestä käyttää enemmänki aikaa, kun muutaman yksittäisen oppitunnin ja luennon. Ja sitten tietenkin nää, erityispedagogiikka on se mitä, paljon ollaan toivottu, et kun tarvetta on niin paljon sille. Et pystytää tukemaan, no eri oppimisen vaikeuksista, vaikeuksia kokevia oppilaita ja nimenomaan, vaikka sitä itsesäätelytaidon ja tunnetaitojen ja vaikka sen sinnikkyyden ja kaiken tämmösten muittenkin taitojen opetukset, jotenkin sellast, et miten näitä kaikkia, vuorovaikutustaitoja voi opettaa ja jotenkin sellast konkretiaa siihen, et miten siel koulus pitäs sit toimii näis eri tilanteissa, ja mitä voitas tehdä, et paljon on semmost kaikkeen toiminnalliseen ja tämmöseen, sen tyyppiseen niinku, siihen kyl paljon saa eväitä, et miten sellasta, mut sit välillä just, et saa oikein sitä, ihan sitä perusasiaa hapetettua.

Eeva-Johanna Eloranta: Kuulostaa tosi keskeisiltä asioilta, toivottavasti ne vahvistuu siellä.

Vilhelmiina Saharinen: Juu ja uskon kyllä, et täst on keskusteltu.

Eeva-Johanna Eloranta: Joo, hienoo. Entäs sitte se, haluutko vielä vastata siihen, että mitä -

Vilhelmiina Saharinen: Ylipäätään ne keinot -

Eeva-Johanna Eloranta: - miten saadaan oppimistulokset ja lukutaito nousuun, eli mitä pitää tehä toisin, et mitä pitää muuttaa?

Vilhelmiina Saharinen: No, ainakin sanoisin, et jotenki semmost rauhallisuutta ja kiirettömyyttä, kouluun. Erityisesti alaluokille. Sitten, no. No se on jotenkin se lukemiseen kannustaminen, jos se lukemisesimerkki, just vaikka sieltä kotoa, et kotonakin luetaan, et kotooki löytyvä kirjahylly, niin sekin ois varmasti hirveen tärkeetä. Ja minkäs nyt vielä sitte kolmantena tähän. No, jotenkin siis semmonen kriittinen tarkastelu niihin, siihen digiin, et millon sillä on paikkansa, mitä lisäarvoo sillä saadaan, ja millon se oikeesti on tarkotuksenmukaista. Ja jotenki semmonen, että tietty semmonen positiivinen kriittisyys niitä kohtaan, niin uskon, että auttais asioita.

Eeva-Johanna Eloranta: Hyvä, entäs Eeva-Maija?

Eeva-Maija Niinistö: Joo. Ydinasiat, niitten äärellä oleminen. Ja mä, niinku mäkin sanoin, että rauhallisuus, että lukustrategiat on semmoset tietenkin, et mitkä auttaa sitä keskeisen asian löytämistä eri teoksista. Mä oon opettanu niit jo ykkös-kakkosille, joku nappaa sieltä ja toinen ja mä enemmän sitte, kolmos-nelosella, et näittenkin esittely, ettei se oo mikään sellane salatiedettä, et joskus kutosella, et tääl on muuten lukustrategiatkin olemassa, et mitä aikaisemmin, niin sen parempi mun mielestä. Ja, sitten tuota sanavaraston kasvattaminen, et luetun ymmärtäminen kasvaa myöskin sitä kautta. Niin nää on tämmösiä asioit, mitkä aatellaa, et ne on itsestäänselvyyksii, mut mä oon kokenu, et ne pitää iha opettaa ja huomioida, sen takia tulee sellane hyvä kokonaisuus, Ja sit tulee myöskin, luetun ymmärtämisen kaut tulee tietenkin käsitys itsestään hyvänä oppijana, et huomaa, et hetkonen, tämähän olikin niin näin, koska se vastaus on monta kertaa rivien välissä, eikä siinä heti suoraan tarjottimella.

Eeva-Johanna Eloranta: Hyvä, entäs Linnea, mitä meidän pitää tehdä toisin, jotta saadaan oppimistulokset nousuun?

Linnea Karlsson: No, mul tulee tota kaks tai kolme näkökohtaa täs mieleen, eli ensinnä on tää polarisaation pysäyttäminen tai estäminen, yhteiskunnan eri tahoilla. Ja sen muistaminen ja ymmärtäminen, että lasten toksinen stressi aiheutuu paljon sieltä perheestä, eli tavallaan se vanhempien ja lapsiperheiden hyvinvointi ja niiden hyvinvointierojen kaventaminen, niin se, tää nyt näin äkkiä sanottuna voi kuulostaa kaukaiselta lukutaitoon liittyen, mut mä väitän, että [40:14, päällekkäistä puhetta] Pisa-tulokset paranee jo, kun yhteiskunta on mahdollisimman yhdenvertanen ja tota, näitä tämmösiä kuiluja ei päästettäs repeemään, ja ne aktiivisesti koetettas korjata. Ja tota niin. Ja tää liittyy näihin stressin säätely ja itsesäätely asioihin, mis täs on ollukki puhetta.

Ja sitte toinen asia on itses tää just, mitä Vilhelmiinaki sano, eli tavallaan sen digimaailman ymmärtäminen työkaluna, jonka pitäs olla alisteista ja toissijasta, sille välittömälle vuorovaikutukselle, taas kerran ei pelkästään koulussa, vaan ihan yhteiskunnas laajemmin, niin lasten ja nuorten kasvuympäristöis ymmärtää se, et se välitön vuorovaikutus on se ykkösasia, mitä ne aivot tarvii. Se pitäs olla aina mietitty ja järjestetty. Ja sitten mietitään, et mitä työkaluja, ehkä muuta. Ettei käy vahingossa niin, että ne työkalut tavallaan valtaa sen ajan ja alan, ja sit aikuisetki on niiden orjia ikään kun, eli tavallaan ihan semmonen tietonen ajattelu ja strategiaan perustuva suunnittelu sillee, et tää on nyt se mitä ne tarvii ne aivot. Se täytyy löytyy sielt kasvuympäristöstä ja sitte kaikki muu on niinku plussaa.

Eeva-Johanna Eloranta: Aivan, sulle jäi mieleen -

Eeva-Maija Niinistö: Mää aattelin kans näin, et nuo digiloikat on niin kovasti, et me menty niin huimii hyppyi, meil on jäänyt ne tärkeät asiat huomioimatta kiireessä.

Eeva-Johanna Eloranta: Joo. Mut hei kiitos teille ihanasta keskustelusta. Oltais voitu keskustella vaikka koko loppuilta. Mutta tosiaan Eeva-Maija Niinistö, Linnea Karlsson ja Vilhelmiina Saharinen, kiitos tosi paljo ja kiitoksia katselijoille ja kuuntelijoille, ja oikei hyvää kevättä teille kaikille.