Tuore teos Sisällissodan jäljet kertoo paluusta sodanjälkeiseen arkeen
07.09.2018
Suomalaistutkijat valottavat tuoreessa Sisällissodan jäljet -teoksessa sitä, miten sotatoimien päätyttyä Suomessa palattiin arkeen. Esille nousevat erityisesti lasten ja nuorten ajatukset ja tunnot, erilaiset selviytymisstrategiat sekä muistamisen tavat.
Turun yliopiston tiedote 7.9.2018
”Tamperelaiset siviilit todistivat niin taisteluiden kuin niitä seuranneiden teloitustenkin aikana raakaa ja brutaalia väkivaltaa. Väkivallanteot tulivat lähelle, oman kodin portaille, pihalle ja kadulle niin, että niitä oli suorastaan mahdotonta välttyä näkemästä. Tyttölukion oppilaista useampi kuin joka kolmas kertoi nähneensä ihmisen ammuttavan, ruumiita oli nähnyt joka toinen.” (Marianne Junila, sivu 125)
– Tutkimus on viimeisen sadan vuoden aikana painottunut hyvin vahvasti itse sotatapahtumiin, jolloin sodanjälkeinen paluu arkeen ja sen tuomat vaikeudet eivät ole saaneet ansaitsemaansa huomiota. Koimme tärkeäksi tuoda esille myös sen, että sisällissodan seuraukset olivat hyvin vivahteikkaita ja paikkakunnasta riippuvaisia, kirjan toimittajat, poliittisen historian yliopisto-opettaja, valtiotieteen tohtori Tiina Lintunen ja folkloristiikan professori, filosofian tohtori Anne Heimo sanovat.
Teoksessa on 12 artikkelia, joissa tarkastellaan sisällissotaa monelta eri tasolta: läheltä ja kaukaa, lähiyhteisön mikro- ja yhteiskunnan makrotasolta, aikalaisten ja jälkipolvien näkökulmasta. Kirjan kantavat teemat ovat erilaiset selviytymisen strategiat, lapset ja nuoret sekä muistin politiikka.
– Kirjan johdantosanoja kirjoittaessamme sisällissodan muistovuosi oli vasta puolivälissä, mutta jo silloin vuosi oli tuottanut hengästyttävän määrän sadan vuoden takaisia tapahtumia koskevaa tutkimusta, taidetta ja erilaisia tilaisuuksia, Lintunen sanoo.
Lintunen ja Heimo toteavat, että muistovuosi on herättänyt paljon keskustelua muistamisen tarpeellisuudesta.
– Joidenkin mielestä sotakuvastoa ei pidä enää toistaa kun taas toisten mielestä aikaa on jo kulunut riittämiin eikä muistamiselle ja tapahtumien käsittelylle ole yksinkertaisesti enää tarvetta. Mutta vähintään yhtä moni on vaatinut lisää tutkimusta sekä lisää luotettavaa tietoa tapahtumista ja puolustanut muistamisen tarpeellisuutta. Selvää on myös se, että joistakin sovinnoneleistä huolimatta, sisällissodasta ja sen syistä ja seurauksista ollaan edelleen eri mieltä, Heimo sanoo.
Kaksikko viittaakin historiantutkija Marko Tikan toukokuisessa Sodasta sovintoon -keskustelutilaisuudessa esittämään sanomaan: yksimielisyyttä sisällissodasta tuskin saavutetaan ja siihen ei ole tarvettakaan. Tärkeää on, että asioista keskustellaan ja uusien lähteiden myötä luodaan uusia tulkintoja. Lintusen ja Heimon teos jatkaa osaltaan tätä keskustelua.
Teoksessa käsitellään muun muassa niitä keinoja, joiden avulla yksilöt, yhteisöt ja koko valtakunta selvisivät sisällissodasta. Henrik Tala kertoo, miksi Tervakosken paperitehtaan tehdasyhteisössä vältyttiin sotatoimilta ja väkivallanteoilta vuonna 1918. Oona Ilmolahti tuo esille sisällissodan aikana vangitun valkoisen ja sodan jälkeen vangittujen punaisten päiväkirjojen ja kirjeiden kautta tuoreen näkökulman vankien arkeen. Aapo Roselius kertoo, miten sodasta pyrittiin siirtymään rauhaan ja mitkä tekijät vaikeuttivat tätä prosessia.
Kirjassa pureudutaan myös lasten ja nuorten kokemuksiin ja kasvatukseen sisällissodan aikana ja sen jälkeen. Marianne Junila kertoo siitä, miten nuoret koulutytöt kuvasivat syksyllä 1918 kouluaineissaan sisällissodan tapahtumia, Anna Warsell tuo esille sosiaalihallituksen valvonnan ja työläisvaltaisen paikallishallinnon positiivisen vaikutuksen hävinneen puolen orpojen hoidon organisoinnissa. Ulla Aatsinki tutkii artikkelissaan, miten työväenliike ryhtyi kasvattamaan sisällissodan jälkeen uutta työläissukupolvea.
Tutkijat kertovat myös sisällissodan jälkeisestä ajasta ja siitä, millä eri tavoin sodan muistoja ja perintöä pyrittiin hallitsemaan. Seppo Hentilä kuvaa sitä, miten voittajilla oli välittömästi sisällissodan jälkeen kiire rakentaa itselleen mieleinen valkoinen Suomi.
Valkoisen Suomen kuvaa pönkitettiin seuraavina vuosikymmeninä muistomerkeillä ja muistojulkaisuilla. Vuoteen 1929 mennessä sodan voittajat olivat pystyttäneet 333 muistomerkkiä 314 paikkakunnalle. Samaan aikaan sodan hävinnyt osapuoli oli pystyttänyt 11 hautamuistomerkkiä kymmenien epävirallisten muistomerkkien lisäksi. 1920-luvun alussa Tampereen Hämeenpuistoon suunniteltu patsas aiheutti useita vuosia kestäneen kiistan, joka piti sisällään myös poliittista uhkailua. Petteri Systä paneutuu tähän riitaan ja selvittää, miksi vapaussodan tulkinta hallitsi työläiskaupungiksi identifioituvaa Tamperetta.
Valkoisen puolen merkittävimpiä teoksia olivat kuvateokset Suomen vapaussota kuvissa (Otava 1934) ja Vapaussodan kuvahistoria (Otava 1938). Analyysissaan Olli Kleemola osoittaa, miten jo muutamassa vuodessa kirjojen esittämässä vapaussotatulkinnassa näkyy eroja. Ensimmäisessä rakennetaan kuvaa vihollisesta perinteisin sotapropagandistin keinoin, toisessa ote on jo maltillisempi ja punaiset kuvataan pikemmin uhreina kuin vihollisina.
Anna Laakkonen käsittelee sitä, miten Neuvosto-Venäjälle lähteneet suomalaiset käsittelivät Suomen kevään 1918 tapahtumia, ja miten he kirjoittivat niistä. Hannu Itkonen ja Arto Nevala tarkastelevat sisällissodan ankarasti koskettaman Varkauden asukkaiden tulkintoja siitä, mitä paikkakunnalla tapahtui keväällä 1918 ja analysoivat, miten tulkinnat ovat ajan kuluessa muuttuneet.
Teos: Sisällissodan jäljet, toim. Tiina Lintunen ja Anne Heimo, Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2018. Arvostelukappaleen voi tilata osoitteesta: raimoparikka@gmail.com
Lisätietoja:
poliittisen historian yliopisto-opettaja Tiina Lintunen, p. 040 5637 379, tiina.lintunen@utu.fi ja folkloristiikan professori Anne Heimo, p. 029 450 3402, anheimo@utu.fi
**
Kaikki Turun yliopiston tiedotteet: www.utu.fi/tiedotteet
”Tamperelaiset siviilit todistivat niin taisteluiden kuin niitä seuranneiden teloitustenkin aikana raakaa ja brutaalia väkivaltaa. Väkivallanteot tulivat lähelle, oman kodin portaille, pihalle ja kadulle niin, että niitä oli suorastaan mahdotonta välttyä näkemästä. Tyttölukion oppilaista useampi kuin joka kolmas kertoi nähneensä ihmisen ammuttavan, ruumiita oli nähnyt joka toinen.” (Marianne Junila, sivu 125)
– Tutkimus on viimeisen sadan vuoden aikana painottunut hyvin vahvasti itse sotatapahtumiin, jolloin sodanjälkeinen paluu arkeen ja sen tuomat vaikeudet eivät ole saaneet ansaitsemaansa huomiota. Koimme tärkeäksi tuoda esille myös sen, että sisällissodan seuraukset olivat hyvin vivahteikkaita ja paikkakunnasta riippuvaisia, kirjan toimittajat, poliittisen historian yliopisto-opettaja, valtiotieteen tohtori Tiina Lintunen ja folkloristiikan professori, filosofian tohtori Anne Heimo sanovat.
Teoksessa on 12 artikkelia, joissa tarkastellaan sisällissotaa monelta eri tasolta: läheltä ja kaukaa, lähiyhteisön mikro- ja yhteiskunnan makrotasolta, aikalaisten ja jälkipolvien näkökulmasta. Kirjan kantavat teemat ovat erilaiset selviytymisen strategiat, lapset ja nuoret sekä muistin politiikka.
– Kirjan johdantosanoja kirjoittaessamme sisällissodan muistovuosi oli vasta puolivälissä, mutta jo silloin vuosi oli tuottanut hengästyttävän määrän sadan vuoden takaisia tapahtumia koskevaa tutkimusta, taidetta ja erilaisia tilaisuuksia, Lintunen sanoo.
Lintunen ja Heimo toteavat, että muistovuosi on herättänyt paljon keskustelua muistamisen tarpeellisuudesta.
– Joidenkin mielestä sotakuvastoa ei pidä enää toistaa kun taas toisten mielestä aikaa on jo kulunut riittämiin eikä muistamiselle ja tapahtumien käsittelylle ole yksinkertaisesti enää tarvetta. Mutta vähintään yhtä moni on vaatinut lisää tutkimusta sekä lisää luotettavaa tietoa tapahtumista ja puolustanut muistamisen tarpeellisuutta. Selvää on myös se, että joistakin sovinnoneleistä huolimatta, sisällissodasta ja sen syistä ja seurauksista ollaan edelleen eri mieltä, Heimo sanoo.
Kaksikko viittaakin historiantutkija Marko Tikan toukokuisessa Sodasta sovintoon -keskustelutilaisuudessa esittämään sanomaan: yksimielisyyttä sisällissodasta tuskin saavutetaan ja siihen ei ole tarvettakaan. Tärkeää on, että asioista keskustellaan ja uusien lähteiden myötä luodaan uusia tulkintoja. Lintusen ja Heimon teos jatkaa osaltaan tätä keskustelua.
Teoksessa käsitellään muun muassa niitä keinoja, joiden avulla yksilöt, yhteisöt ja koko valtakunta selvisivät sisällissodasta. Henrik Tala kertoo, miksi Tervakosken paperitehtaan tehdasyhteisössä vältyttiin sotatoimilta ja väkivallanteoilta vuonna 1918. Oona Ilmolahti tuo esille sisällissodan aikana vangitun valkoisen ja sodan jälkeen vangittujen punaisten päiväkirjojen ja kirjeiden kautta tuoreen näkökulman vankien arkeen. Aapo Roselius kertoo, miten sodasta pyrittiin siirtymään rauhaan ja mitkä tekijät vaikeuttivat tätä prosessia.
Kirjassa pureudutaan myös lasten ja nuorten kokemuksiin ja kasvatukseen sisällissodan aikana ja sen jälkeen. Marianne Junila kertoo siitä, miten nuoret koulutytöt kuvasivat syksyllä 1918 kouluaineissaan sisällissodan tapahtumia, Anna Warsell tuo esille sosiaalihallituksen valvonnan ja työläisvaltaisen paikallishallinnon positiivisen vaikutuksen hävinneen puolen orpojen hoidon organisoinnissa. Ulla Aatsinki tutkii artikkelissaan, miten työväenliike ryhtyi kasvattamaan sisällissodan jälkeen uutta työläissukupolvea.
Tutkijat kertovat myös sisällissodan jälkeisestä ajasta ja siitä, millä eri tavoin sodan muistoja ja perintöä pyrittiin hallitsemaan. Seppo Hentilä kuvaa sitä, miten voittajilla oli välittömästi sisällissodan jälkeen kiire rakentaa itselleen mieleinen valkoinen Suomi.
Valkoisen Suomen kuvaa pönkitettiin seuraavina vuosikymmeninä muistomerkeillä ja muistojulkaisuilla. Vuoteen 1929 mennessä sodan voittajat olivat pystyttäneet 333 muistomerkkiä 314 paikkakunnalle. Samaan aikaan sodan hävinnyt osapuoli oli pystyttänyt 11 hautamuistomerkkiä kymmenien epävirallisten muistomerkkien lisäksi. 1920-luvun alussa Tampereen Hämeenpuistoon suunniteltu patsas aiheutti useita vuosia kestäneen kiistan, joka piti sisällään myös poliittista uhkailua. Petteri Systä paneutuu tähän riitaan ja selvittää, miksi vapaussodan tulkinta hallitsi työläiskaupungiksi identifioituvaa Tamperetta.
Valkoisen puolen merkittävimpiä teoksia olivat kuvateokset Suomen vapaussota kuvissa (Otava 1934) ja Vapaussodan kuvahistoria (Otava 1938). Analyysissaan Olli Kleemola osoittaa, miten jo muutamassa vuodessa kirjojen esittämässä vapaussotatulkinnassa näkyy eroja. Ensimmäisessä rakennetaan kuvaa vihollisesta perinteisin sotapropagandistin keinoin, toisessa ote on jo maltillisempi ja punaiset kuvataan pikemmin uhreina kuin vihollisina.
Anna Laakkonen käsittelee sitä, miten Neuvosto-Venäjälle lähteneet suomalaiset käsittelivät Suomen kevään 1918 tapahtumia, ja miten he kirjoittivat niistä. Hannu Itkonen ja Arto Nevala tarkastelevat sisällissodan ankarasti koskettaman Varkauden asukkaiden tulkintoja siitä, mitä paikkakunnalla tapahtui keväällä 1918 ja analysoivat, miten tulkinnat ovat ajan kuluessa muuttuneet.
Teos: Sisällissodan jäljet, toim. Tiina Lintunen ja Anne Heimo, Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2018. Arvostelukappaleen voi tilata osoitteesta: raimoparikka@gmail.com
Lisätietoja:
poliittisen historian yliopisto-opettaja Tiina Lintunen, p. 040 5637 379, tiina.lintunen@utu.fi ja folkloristiikan professori Anne Heimo, p. 029 450 3402, anheimo@utu.fi
**
Kaikki Turun yliopiston tiedotteet: www.utu.fi/tiedotteet