Isoäitien ja lastenlasten yhteinen aika pidentynyt merkittävästi 1900-luvulta lähtien

– Nykytiedon mukaan historiallisina aikoina isoäitien merkitys eloonjäämisen kannalta on ollut erityisen suuri lapsen ohitettua imeväisiän eli 2–5-vuotiaana. Tänä päivänä isoäidit eivät ole avaintekijänä pikkulasten eloonjäämisen kannalta, mutta useat tutkimukset ovat osoittaneet isoäideillä olevan merkitystä lastenlasten hyvinvointiin. Isoäidit voivat myös edesauttaa sitä, että heidän tyttärensä voivat hankkia nopeammassa tahdissa ja enemmän lapsia kuin ilman äitinsä tukea, Simon Chapman sanoo.

 

Turun yliopiston biologian oppiaineen tohtorikoulutettavan Simon N. Chapmanin, tutkijatohtoreiden Jenni Pettayn ja Mirkka Lahdenperän sekä akatemiaprofessori Virpi Lummaan tekemän tutkimuksen aineistona olivat suomalaiset kirkonkirjat, jotka tarjoavat maailmanlaajuisestikin harvinaisen pitkäkestoisen aineiston sukutaulujen tutkimiseen.

 

Tutkijat selvittivät kahdeksan seurakunnan alueelta vuosina 1790–1959 syntyneiden lasten ja heidän isoäitiensä osalta muun muassa tiedot siitä, kuinka monta lastenlasta kullekin isoäidille ennätti syntyä tämän elinaikana, miten tuo määrä muuttui vuosikymmenten vaihtuessa, minkä ikäisenä isoäiti sai lapsenlapsensa ja kuinka pitkään hän ennätti elää kunkin kanssa ja asuiko lapsenlapsi samassa tai naapuriseurakunnassa isänäitinsä ja äidinäitinsä kanssa.

 

– Koko tutkimusajanjaksolla yli kolmannes lapsista ei ennättänyt olla tekemisissä isoäitinsä kanssa: yli 36 prosenttia syntyi äidinäidin jo kuoltua, lähes 44 prosenttia isänäidin jo kuoltua. Tässä tapahtui kuitenkin vuosikymmenten saatossa suuri muutos. 1950-luvulla syntyneistä lapsista 80 prosentilla oli äidinäiti elossa, isänäideistä reilut 70 prosenttia, Simon Chapman kertoo.

 

Maatalousyhteiskunnan aikaan nekin lapset, jotka syntyivät isoäitinsä tai isoäitiensä ollessa elossa, menettivät isoäitinsä suhteellisen pian. Ennen 1870-luvulla syntyneiden lasten kohdalla yhteinen aika isovanhempien kanssa jäi keskimäärin nollasta kahteen vuoteen. Teollistumisen myötä aika lähti kasvuun ollen 1950-luvulla syntyneiden äidinäidin osalta 14 vuotta ja isänäidin osalta 11 vuotta.

Tutkijat havaitsivat myös, että äitien ikä lasten syntyessä pysyi tutkimusjakson ajan lähes samana. Sama ilmiö toistui isoäitien kohdalla. Isoäideiksi on tultu keskimäärin 50–56-vuotiaina. Sen sijaan isoäitien lastenlasten määrässä on tapahtunut suuri muutos.

– 1790-luvulla syntyneiden lasten isoäideillä oli keskimäärin 12–13 lastenlasta, joista 3–5 ennätti syntyä isoäidin vielä eläessä. 1950-luvulla syntyneiden lasten isoäideille syntyi keskimäärin 7–8 lastenlasta, ja he kaikki isoäidin elinaikana, Simon Chapman kertoo.

Koko tutkimusajanjaksolla 80 prosenttia lapsenlapsista eli pidempään kuin heidän isoäitinsä, 1950-luvulla syntyneistä niin teki jo 96 prosenttiin.

Tutkijat pyrkivät myös selvittämään, kuinka suurella osuudella lastenlapsista oli todellinen mahdollisuus olla yhteydessä isoäitiinsä. Apuna olivat kirkonkirjojen asuinpaikkamerkinnät. Isänäitinsä kanssa saman seurakunnan alueella asui 1790-luvulla yli 73 prosenttia ja äidinäitinsä kanssa 68 prosenttia lapsenlapsista. 1950-luvulla lapsenlapsista asui isänäitinsä tai äidinäitinsä kanssa saman seurakunnan alueella noin 57 prosenttia lapsista.

Tutkimuksen tekijöiden mukaan isoäitien ja lastenlasten yhteisen ajan merkitys on tiedostettu jo aiemmin, mutta tuon ajan pituutta määrääviä tekijöitä on tutkittu niukalti. Tuore tutkimus auttaa, kun tutkijat haluavat ymmärtää nykyistä paremmin muun muassa vaihdevuosien merkitystä vuosisatojen kuluessa, vaihdevuosien jälkeisen elinajan pituuden kasvua tai perhe-elämän muutoksia.

Tulosten avulla voidaan myös arvioida esimerkiksi isovanhempien roolia lapsenlapsen tukena mahdollisten kriisien kuten vanhempien avioeron aikana.

– Historiallisesti, ja yhä tänä päivänä, isoäidit nähdään vanhempien tärkeiksi kumppaneiksi lastenlasten kasvatuksessa, tutkijat sanovat.